Sielun sirpaleet

4

I am so glad i have the eyes to see and the ears to hear, and I am glad that i have a mind to think and a heart that beats. Because all of these things i am lucky enough to have has the ability to give me all these butterfly-filled feelings and have me feel all these beautiful emotions every time i see your face. My eyes look for you. My ears listen for you. My mind thinks and worries about you. My heart beats for you

Olimme ottaneet perinteeksi kokoontua rannalle epäsäännöllisesti. Joskus meillä venähti aina aamuyöhön asti auringon laskua katsellessa ja jutellessa suurista unelmistamme. Olin positiivisesti yllättynyt siitä, että miehiltä luonnistui myös syvälliset keskustelut. Olimme näiden jutusteluiden avulla oppineet tuntemaan toisiamme paremmin. Tänäänkin istuskelimme ringissä juttuja kertomassa. Istuimme Alyssan kanssa saman viltin alla, vaikka nuotio olisi yksinäänkin lämmittänyt ihan tarpeeksi. Oli mukava katsella liekkejen leikkiä ja kisailua samalla jutellen elämästä ja sen sellaisesta
Katseeni lipui ringin vastakkaisella puolella istuvaan Louisiin. Hän istui rennosti, jalat risti-istunnan tapaisessa asennossa. Auringon viimeiset säteet välkähtelivät hänen hampaista ja laskeva aurinko toi esiin punertavan sävyn hiuksista. Katseeni jäi taas viipymään liian kauan tuon miehen kasvoissa. Tutkiskelin silmilläni hänen pieniäkin piirteitä. Sinisistä silmistä aina leukaan puskevaan sänkeen. Olin tehnyt sopimuksen itseni kanssa etten saisi tuijottaa Louta. Sopimus ei oikeastaan ollut toiminut ja se oli rikottu ennen kuin olin saanut sen kokonaan tehtyä. Yhtäkkiä siniset silmät katsoivat suoraan minuun. Käänsin poskia kuumottaen katseen hiekkaan. Tunsin töytäisyn kyljessäni ja käänsin siitä kiitollisena katseen Alyssaan. Tunsin kuinka miehen katse porautui yhä kasvoihini.
" Louistako sä taas ajattelet?" Ystäväni kysyi virne kasvoillaan. Huokaisin syvään ja nyökäytin päätäni.
" En mä muutakaan osaa."
" Sun täytyy oikeasti puhua hänen kanssaan", Alyssan ääni oli ystävällinen mutta vaativa. Olimme käyneet tämän keskustelun noin sata kertaa, enkä vieläkään ollut osannut kerätä rohkeutta puhuakseni Louisille. En edes ollut varma oliko tunteeni oikeita vai kuvittelinko vain. En ollut tottunut miesten huomioon, joten kai olin vain rakastunut ideaan että meistä voisi tulla jotain. Olin niin epävarma tunteideni kanssa. Mistä lopulta oikeasti tietäisin että rakastanko häntä? Ihmismielellä oli tapana kuvitella kaikennäköistä. Oli muutenkin parempi pitää yllä pientä toivonkipinää joka syttyi aina hyvästiksi jätetyn lämpimän halauksen jälkeen, kuin murskata pilvilinnat vain suoralta kädeltä. Oli molempien etu, että jättäisin asian vain omaan tietooni.

" Mennäänkö maailmanpyörään?" Kysyin vieressäni istuvalta mieheltä. Rannan läheisyyteen oli ilmestynyt tivoli ja nyt sen laitteiden valot leikittelivät kasvoillamme. Muut olivat lähteneet " ostamaan jätskiä " niin kuin Alyssa asian ilmaisi. Heidän jäätelönhakureissunsa oli kuitenkin kestänyt jo puolisen tuntia ja olisin voinut vaikka vannoa, että näin hetki sitten Niallin blondin hiuspehkon laitteiden välissä. Tämä oli tietenkin jokin ystävieni onneton juoni saada meidät jäämään kahden kesken. Olihan se onnistunut, mutta aika katala temppu se silti oli. Mies nousi ylös ja putsasi hiekan vaatteistaan. Käsi ojentui tarjoamaan apua.
" Eiku mennään mielummin tohon",
hän viittoi kättään kohti koko tivolin hurjimman näköistä vuoristorataa. Emmin hetken, en liioin pitänyt mistään hurjista laitteista. Tai en ainakaan ennen ollut pitänyt, sillä tämä oli ensimmäinen tivoli käyntini sitten lapsuuden. Nyökkäsin epävarmasti. En halunnut miehen ajattelevan minun olevan nössö ja muutenkin jokainen hetki hänen kanssaan oli kallis. Oli se sitten vuoristoradassa tai maailmanpyörässä.
Lou taisi kuitenkin nähdä lävitseni ja hän sanoi: " Jos pidät mua kädestä ja kiljut niin paljon kun sielu sietää, se ei oo niin paha."

Turvakaaret laskettiin kunnolla paikoilleen. Tylsistyneen näköinen työntekijä testasi jokaisen turvakaaren erikseen ja palasi sitten koppiinsa. Puristin Louisin kättä niin lujaa kuin ikinä pystyin. Matala naurahdus helpotti oloani hieman. Juuri kun olin rauhoittunut hieman, vaunu lähti valon nopeudella eteenpäin. Tuntui kuin olisin jättänyt vatsalaukkuni alkuun. Suustani pääsi kiljaisu ja olin viimeistään nyt varma, että murskaisin Louisin käden. Ensimmäinen ylämäki ja sitä seuraava alamäki meni vauhdilla. Uskalsin jopa raottaa silmiäni hieman.