Joitain novelleja

Liane

Sytytän tupakan ja katson omahyväistä veljeäni. Hän juttelee pitkälle blondille tytölle, jolla on mini toppi ja pienet farkkushortsit. Ihan kuin hän ei juuri olisi suudellut tyttöystävääni. Ihan kuin hän ei juuri olisi vienyt minulta ainoaa asiaa, joka saa minut iloiseksi. Hän luulee voivansa tehdä mitä haluaa, sillä hänellä on suorat hampaat ja täydellinen tukka. Koska hänellä on monia ystäviä ja hyvät arvosanat. Heikompia on helpompi sortaa, varsinkin, jos toinen on veljesi. Joten hän voi suudella ketä rakastan. Hän voi viedä tyttöystäväni, sillä en ole yhtä arvokas, eikä onneni ole yhtä tärkeä kuin hänen. Hän ei tiedä jääneensä kiinni vielä, eikä tiedä Lianekaan.

Menen sisään ja etsin Hänet. Talo on täynnä väkeä ja kuulen musiikista vain basson. Ihmiset heiluvat juopuneina ja törmäilevät toisiinsa. En näe Lianen neon vihreää hametta missään. Poistun olohuoneesta ja jatkan kämpän toiseen päähän kodinhoitohuoneeseen. Siellä näen Lianen istumassa pää polviinsa nojaten. Suljen oven ja käännän lukkoa. "Liane! Mikä helvetti sun ongelma on!?" huudan. Hän vain liikauttaa jalkojaan ennen kuin jatkan: "Mä ihan tosi luulin että rakastin sua! Ja niin mä teinkin! Sä et vaan ilmeisesti tunne samoin!" Hän nostaa päänsä ja näen poskille levinneen ripsarin ja punaiset silmät. Hän katsoo minua toivottomasti ja kysyy: "Sä... rakastit mua?" En voi sanoa mitään, joten nyökyttelen. "Olivier! Kuuntele! Mä ihan oikeesti oon tosi pahoillani! Mä siis... se vaan pyysi juotavaa ja mä olin ihan humalassa ja annoin sille mun juoman ja sit se vaan pussas mua ku en mä tiiä mitä tapahtu ja sit mä vaan työnsin sen pois ja lähin tänne ja itkin ja sit sä tulit ja musta oikeesti tuntuu tosi pahalta et mä annoin sen pussata mua anna anteeks Olivier!" Hän itkee yhä lujempaa ja laskeudun polvilleni hänen viereensä. "Liane ei se ollu sun vika. Et sä voinu sille mitään", Tyynnyttelen häntä. Me voidaan lähtee kohta kotiin ja unohtaa tää sit, okei?" Sanon. Hän nyökytteli, nousi ylös, ja lähti pesemään kasvojaan. Nousen myös, mutta juuri kun olen astumassa ulos, hän sanoo: "Niin mäki sua." Hymyilen leveästi ja lähden huoneesta sydän onnesta pamppaillen.

Tunne haihtuu kun näen veljeni. Hän on olohuoneen nurkassa yksin. Yllätyn, mutta minua ei jaksa kiinnostaa. Ei, ennen kuin huomaan rotanmyrkkyä kaapin päällä. Nostan sen ja katson juomia pöydällä. Christian rutisti juuri muovisen mukinsa, joten tiesin että hänellä on tarve uudelle juomalle. Avaan rotanmyrkkypurkin ja sieltä pöllähtää outoa valkoista pölyä naamalleni. Haistelen myrkkyä lähietäisyydeltä. Hajutonta. Haen tölkin ja kaadan myrkkyä sinne. Haistelen uudestaan. Hajutonta, eikä myrkkyä huomaa juoman väristä. Tuntuu kuin tämä tulisi kuin itsestään. Kuin kohtalon merkki. Vaikkei minun pitäisi ehkä tappaa, viha on ottanut minusta hitaasti vallan, ja nyt tuntuu jo, kuin myrkytys olisi ainoa vaihtoehtoni.

Melkein juoksen Christianin luo ja juomaa lentää kaulalleni. Pyyhin sen pois ja kiitän onneani ettei sitä lentänyt kasvoilleni. "Moi miten menee?" Christian kysyi. Viha kiehuu sisälläni, kun vastaan: "Hyvin. Entä itelläs?" Hän katsoo minua outo virne kasvoillaan, joka muuttuu taas takaisin huolettomaksi vain sekunneissa. "Ei hullummin. Pitäis tosin hakee lisää juotavaa", hän sanoo. Epäröin hetken, mutta ojennan sitten tölkin kädessäni. "Siinä, saat mun oman", sanon. Hän katsoo minua yllättyneenä mutta kiitollisena ja ottaa tölkin. Joku ulkona huutaa Christianin nimeä, ja hän kiittää juomasta ja lähtee. Oloni on kumman tyhjä kun en nähnyt hänen juovan sitä. Ehkä olen hullu murhaaja, mutta nyt en saa nähdä sitä kuinka hän kaatuu maahan kuolleena. Elämä pakenee hänen silmistään ja kaikki ympärillä olevat järkyttyvät. Hetkeä myöhemmin jokainen on jo hysteerisenä lähdössä juhlista. Niin. Ehkä minun ei tarvitse kokea sitä. Pelkkä kuvitelma riittää.

Näen hänet tulemassa ulkoa takaisin sisään. Hän menee juomien luo ja ottaa kaksi. Hän joi sen jo. Pian hän kuolee. Hän huomaa minut, ja sanoo: "Hei, arvaa mitä. Mä just kaadoin sen juoman vahingossa maahan! Siks tulin hakee lisää. Sääli. Nähää myöhemmin!"

Ei voi olla todellista. Epäonnistuin. Ehkä hänen ei ollut määrä kuolla. Ylireagoin, kun yritin tappaa hänet. Vaikka toisaalta, joka kerta kun mietin Lianea, ja Christiania, ja sitä miten itsekäs ja veljeni on, tiedän, että voisin tehdä sen uudestaan. Mutta en tee.

Yhtäkkiä henkeni ei kulje. Luulen että joku, ehkä Christian kuristaa minua, mutta tunnustellessani kaulaani, en tunne ketään. Jäseniäni alkaa särkeä ja kaadun maahan enkä saa happea. Tunnen kuolevani. Ja niin ehkä kuolenkin. Näen sumeasti kuinka tuntemattomat ihmiset tuijottavat minua. Luulin, että kuolema olisi pitkä ja kivulias prosessi, jossa elämä vilisee silmissä, mutta jos olen ihan rehellinen, ajattelen vain: Kiitos.

Sitten näen sen. Veljeni puhumassa jotain siitä, miten hän näki minut haistamassa myrkkyä, ja voimakkaiden myrkkyjen kaasut voivat tappaa ihmisen. Mutta en välitä. Vielä kuoleman rajamailla jaksan olla vihainen, joten viimeiset sanani taisivat olla: "Haista paska, Christian."