Joitain novelleja

Kipu

Koulussa piti kirjottaa novelli odottamisesta, joten tää novelli oli koulutehtävä, en tiiä miks kerroin, nauttikaa!

¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨

Minä rakastan sinua, sanoin. Hän vain katsoi minua, tuijotti minua kauniilla, ruskeilla silmillään. Pienen kirjaston värikkäät kirjahyllyt tuntuivat painavan minua seiniin, jotka pienenivät hetki hetkeltä, kun hän ei vastannut. Pian olimme vain me kaksi ja hiljaisuus. Yritin etsiä merkkejä hänen katseestaan, mutta hän käänsi sen pois. Olin yksin rakastamani ihmisen kanssa, joka potki ja hakkasi sydäntäni jokaisella sekunnilla, jonka olimme hiljaa. Hän potki sitä, enkä tiedä, milloin se särkyi. En tiedä, oliko se silloin, kun hän veti katseensa pois omastani, vai silloin, kun hän mutisi hiljaa, vaiko silloin, kun hän päätti olla sanomatta mitään ja lähteä. Ja minä jäin yksin. Kokonaan yksin. En yksin rakastamani ihmisen kanssa, en yksin omien ajatusteni kanssa. Tuntui, että edes minä en ollut siellä, tuntui, että jäi vain kipu ja se oli täysin yksin. Kipu valtasi koko kehoni, se veti sydämeni palaset erilleen kehostani, joka oli liikkumatta. Se piteli sydämeni palasia viikkoja, kunnes päätti lopettaa sen, minkä aloitti. Kipu murusteli sydämestäni jäljellä olevat pienet palaset ja tiputti ne kauas pois. En tuntenut enää mitään, enkä tuntenut kipua. Olisin voinut olla iloinen, mutten ollut. Olisin voinut olla huojentunut, mutten ollut. En ollut mitään. Olin vain, mutten ollut. Luulin, että olisin iloinen, jos pääsisin kivusta eroon, mutten ole. Olen vain odottanut hänen laittavan viestiä, mutten kuule hänestä mitään. Ja vaikka hän laittaisi, tuntisinko sitäkään? Ehkä vain odotan. Ehkä odotan, että hän vastaa. Kyllä hän vastaa. Joskus.