Magicsylvania

Elämän lanka

Kaikki väki oli jo poistunut aulasta ja olin juuri lähdössä Penelopen kanssa huoneeseemme, kun kuulin Rosen sanovan, "Alivialle pitää kertoa."

"Shh! Joku voi kuulla. Alivialla on jo liikaa pahaa elämässään. Pidetään tätä nyt edes tämän reissun ajan salassa", kuulin äidin sanovan hiljaa. Pysähdyin ja kurkistin nurkan takaa aulaan.

"Emme me voi! Etkö ymmärrä? Tyttö voi saada kohtauksen ja mitä tapahtuisi, jos kumpikaan meistä ei olisi paikalla? Kukaan ei tiedä, mitä on tapahtumassa ja Alivia voi menehtyä siihen!" Rose kirkaisi hyvin ärtyneen kuuloisena.

"Voih, kyllä minä sen tiedän. Mutta en tiedä, kestääkö Alivia enempää huonojen asioiden kuulemista. Hänen seitsemän kuutaan tässä maassa ovat olleet yhtä tuskaa hänelle. Ei Alivia varmasti kestäisi, jos kertoisimme hänen sairauksistaankin. Miten voi olla mahdollista, että niin viattomalle nuorelle tytölle voi tapahtua näin paljon pahoja asioita?" äiti sanoi kyyneleitään pyyhkien. Katsoin Penelopea kauhuissani. Osoitin itseäni, häntä ja äitiä tarkoittaakseni, että näyttäytyisimmekö.

"Mene itse. En jaksa hoitaa nyt minkäänlaisia sotkuja", Penelope tiuskaisi. Kyyneleitä alkoi valumaan silmistäni Penelopen marssiessa huonettamme päin. Halusin kuitenkin vain tietää, olinko ymmärtänyt oikein. Astuin esiin nurkan takaa.

"Onko tuo kaikki totta?" kysyin. Äidin tilanteessa paras tapa oli aina kysyä suoraan. Muuten hän pystyisi alkaa kiertelemään, minä tiesin sen.

"Voi hyvät tähdet! Kuuntelitko sinä?" äiti kysyi kauhistuneen näköisenä. "Alivia...", hän aloitti.

"Älä! Sinä halusit olla kertomatta minulle!" kiljuin. Se riitti minulle. Tiesin hänen puhuneen totta.

Äiti yritti tulla lähemmäksi, mutta lähdin itkien juoksemaan poispäin. Juoksin muutaman kerroksen ylöspäin. En tiennyt, mihin huoneeseen juoksin, mutta halusin olla yksin. Huone kuitenkin vaikutti hyvin tutulta. En välittänyt siitä. Lysähdin seinää vasten istumaan.

"Miksi minulla pitää olla näin kamala elämä?" kuiskasin.

"Ei kai sinulla nyt ihan kamala elämä ole? Juuri äskenhän olit maailman onnellisin tyttö", kuulin Anastasian äänen viereisen pöydän äärestä.

Hätkähdin. Niin tietenkin, sen takia tämä oli tuttu huone. Tämähän oli Anastasian huone. Olin käynyt täällä viime kesänä ensimmäisenä kokonaisena päivänäni täällä. Ja tässä huoneessa olin tavannut Danielinkin ensi kertaa.

Anastasia laski kynänsä alas, nousi työpöytänsä äärestä ja kyykistyi viereeni. Painauduin häntä vasten ja hän antoi minulle nenäliinan.

"A-anteeksi, että syöksyin huoneeseesi, ilman että kysyin lupaa", änkytin pyyhkiessäni silmiäni.

"Voi kuule tyttöseni, monet ovat juosseet huoneeseeni suruissaan, ilman että ovat kysyneet lupaa. Jopa äitisikin joskus nuorena. Se on se vanhimman ongelma", Anastasia naurahti.

"Äiti olisi halunnut salata minulta tosi pahaa asiaa", nyyhkytin.

"No, Alivia. Kerrohan minulle, mitä asiaa hän halusi salata sinulta?" Anastasia kysyi lempeästi ja silitti hiuksiani.

"Että minulla on joitain typeriä sairauksia", kerroin itkien.

"Sitä minä en tiennytkään. Yleensä tiedän kaiken linnan asukkaista", Anastasia hämmästeli otsaansa kurtistaen.

"Ei siitä kukaan tiennyt, paitsi tietenkin äiti ja Rose", kuiskasin.

"Tiedätkö, miksi he eivät ole kertoneet kellekään?" Anastasia kysyi.