Novelli

Prologi

"Ei vittu sitten!", Allu huusi ja paiskasi huoneensa oven kiinni niin, että ikkunat helähtivät. Saman tien hän kuuli vihaisten askelten töminää isän harppoessa portaita ylös. Pian isä jo riuhtaisikin oven auki raivoissaan.

"Sinä et tässä talossa paisko ovia, onko selvä, Aleksanteri?!", tämä karjui naama punaisena. "Olemme kurkkuamme myöten täynnä sinun touhujasi. Olet jo 20-vuotias ja aiheuttanut meille pelkkiä ongelmia siitä asti, kun synnyit!"

Allu katsoi isäänsä vihan kiehuessa hänen sisällään. Isä tiesi hyvin, että hän vihasi virallista nimeään, ja käytti sitä siksi tahallaan juuri silloin, kun oli pojalleen vihainen.

"Voin lähteä helvettiin täältä, jos se tekee sinut onnelliseksi!", Allu huusi.

Se oli totta. Omakotitalon pihatiellä komeili hänen mustilla ralliraidoilla ja takaspoilerilla kruunattu ylpeytensä: keltainen, 2006-luvun Ford Mustang GT, jonka hän sai sedältään täyttäessään 17. Ajokortin saatuaan se oli ollut hänellä kovassa käytössä, vaikka oli sillä tullut aika ahkerasti ajettua ilmankin. Allu kyllä pääsisi siis lähtemään, jos haluaisi.

"Takaisin ei sitten ole tulemista.", isä tokaisi pakotetun rauhallisesti.

Allu nyökkäsi ilmeettömänä. Ei hänellä ollut aikomustakaan palata, jos lähtisi.

Isä katsoi Allua hetken hiljaa tulkitsematon ilme kasvoillaan. Sitten hän kääntyi kannoillaan ja poistui huoneesta sulkien oven liioitellun rauhallisesti perässään. Allu kuuli hänen loittonevien askeleidensa töminän portaissa, kun hän palasi alakertaan.

Vasta nyt Allu tajusi, mitä oli mennyt tekemään. Isän ja hänen ylpeän luonteensa tuntien hän ei ainakaan tulisi pyytämään poikaansa takaisin. Mahtoi kulkea suvussa, sillä Allu tiesi olevansa itsekin sen verran jääräpäinen, ettei peruisi sanojaan.

Hän vilkaisi huonettaan, jossa ei ollut juuri mitään tärkeää. Ainoa hänelle oikeasti tärkeä asia oli pihalla auton muodossa. Puhelin ja kortit olivat myös tarpeellisia, samoin laturi. Muuta hän ei juuri tarvitsisikaan, ja autossa oli muutenkin kaikki hänen tärkeä omaisuutensa.

Allu leväytti vaatekaappinsa ovet auki ja kiskoi sieltä summanmutikassa kaikki vaatteensa kassiin. Niitä ei ollutkaan paljon. Hän heitti laukun olalleen ja rymisteli portaat alas. Hän oli jo eteisessä vetämässä kenkiä jalkaansa, kun kuuli äitinsä huudon:

"Aleksanteri! Et kai ole oikeasti lähdössä?"

Allu vilkaisi ylös ja näki äitinsä seisovan neuvottomana eteisen ovensuussa. Hän jatkoi kuitenkin pukemistaan. Hän veti takin päälleen ja heitti tottumuksesta lippiksen nurinpäin päähänsä, vaikka ulkona olisikin tarvinnut enemmän pipoa.

"Olen.", hän vastasi vältellen äitinsä katsetta.

"Mutta-"

"Hei hei, äiti.", Allu keskeytti säälimättä, avasi ulko-oven ja lähti sulkien sen perässään.

Hän otti autonavaimet esiin, avasi takaluukun ja heitti laukkunsa sinne. Sitten hän meni itse istumaan kuskin paikalle ja kopeloi jo hämärtyvässä illassa avainta virtalukkoon. Saatuaan auton päälle hän peruutti pois pihatieltä sora pöllyten ja jätti kotinsa taakseen.

Päästyään kauemmas Allu tunsi epämiellyttävän haikeuden vihlaisun, mutta tukahdutti sen kääntämällä radiota kovemmalle. Ajaessaan kohti moottoritietä hänellä ei ollut aavistustakaan, minne menisi. Hän tiesi vain haluavansa mahdollisimman kauas täältä.