Novelli

Luku 1. (2. osa)

Suihkun jälkeen kietoudun pyyhkeeseeni ja jätän lattian tarkoituksella kuivaamatta, sillä tiedän Karin inhoavan sitä, kun hänen sukkansa kastuvat hänen käydessään aamulla kylpyhuoneessa. Siitäkin saan kuulla huutoa harva se päivä. Tälläkään kertaa en kuitenkaan välitä. Kuivatkoon itse lattiansa.

Puen puhtaat vaatteet päälleni ahtaassa kylpyhuoneessa ja jätän pyyhkeeni kuivumaan oven päälle. Matkalla huoneeseeni päätän kuitenkin käydä ensin keittiössä etsimässä jotain syötävää. Näytän Karille vanhasta tottumuksesta keskaria olohuoneen poikki kulkiessani.

Avaan jääkaapin kellastuneen oven, ja vastaani lemahtaa eltaantunut ruoantähteiden haju. Lopetan hengittämisen ja yritän olla ajattelematta hajua silmäillessäni jääkaapin säälittävää sisältöä. Siellä on puolikas kurkku, juusto, margariinia ja tölkinpohjallinen maitoa. Alatasolla on puolillaan oleva olutlava. Suljen oven ja vedän taas henkeä. En ole elätellyt suuria toiveita illallisesta, mutten voi estää pikkuhiljaa voimistuvaa ärtymystä kasvamasta sisälläni. Tyhjä vatsani muistuttaa olemassaolostaan kouristamalla inhottavasti, ja manaan hiljaa mielessäni. Saatanan nistit.

Koluan keittiön tasot silmämääräisesti läpi ja löydän avaamattoman röökiaskin sekä muutaman kolikon, jotka kaapaisen säälimättömästi taskuuni. Lähden taas kulkemaan olohuoneen läpi kohti huonettani, ja potkaisen matkalla tyhjän oluttölkin kumoon. Kari murahtaa unissaan, mutten jää ihmettelemään, vaan puikahdan huoneeseeni.

Rojahdan sängylle päiväpeiton päälle selälleni, ja tuijotan kattoon. Yritän sulkea silmät, vaikka tiedän sen olevan turhaa. Minua ei väsytä ollenkaan. Kierähdän kyljelleni ja kurotan kohti laturissa olevaa puhelintani. Vilkaisen kelloa. 01.51. Ulkona on ollut jo kauan pilkkopimeää, eikä aurinko nousisi ennen seitsemää.

Yhtäkkiä outo varmuus täyttää mieleni. Lähden pois. Kukaan ei voi estää minua lähtemästä, eihän? Voisin lähteä ja olla vapaa kuin taivaan lintu...

Ponnahdan ylös sängystä ja alan pakata tavaroita. Kierrän huonetta silmilläni miettien, mitä kaikkea tarvitsen. Pengon vaatekaappiani ja yritän ottaa mahdollisimman vähän vaatteita mukaan. Kun olen pakannut loppuun, heitän olkalaukun olalleni. Emmin vielä sekunnin murto-osan verran, mutta päädyn kuitenkin kirjoittamaan huoneeni kirjoituspöydällä olevalle ruutupaperille lyhyen viestin, joka kuuluu näin: Hei, äiti. Lähdin pois, en tiedä palaanko takaisin. Olen kunnossa, älä siis huoli. Hyvästi. -Nea

Kävellessäni äidin makuuhuoneen oven ohi tunnen pienen syyllisyyden pistoksen. Vastustan haluani avata ovi ja luoda viimeinen katse nukkuvaan äitiini, sillä tiedän lähdön vaikeutuvan, jos ryhdyn tunteelliseksi. Sen sijaan vedän syvään henkeä ja kävelen eteiseen. Muistan jälleen matkalla näyttää Karille keskaria ja iloitsen siitä, ettei minun tarvitsisi enää nähdä häntä.

Päätän kuitenkin poiketa vielä keittiön kautta, ja nappaan jääkaapista loput oluet piruuttani muovipussiin, jonka löydän lavuaarin alta. Sieltä löytyy myös avaamaton viinapullo, joten otan senkin. Jos hatkat päättyvät lyhyeen, saan sentään kunnon kännit ja mahdollisuuden näpäyttää Karia, kun hän aamulla kohmelossa etsii tasoittavia.

Eteisessä vedän maiharit jalkaani ja puen nahkatakin päälleni. Suoristan selkäni ja luon viimeisen, pitkän katseen paikkaan, jota kutsuin kodikseni. Seison siinä silmänräpäyksen verran, ennen kuin pujotan laukun olalleni, otan muovikassin käteeni, käännyn kannoillani ja lähden.