Novelli

Luku 1. (4. osa)

Autossa istuu minua vähän vanhempi poika. Hänellä on yllään harmaa huppari ja siiliksi ajellussa päässään lippis väärinpäin. Hän kurottuu avaamaan etupenkin oven sisäpuolelta ja katsoo minua kysyvästi.

"No? Tuletko kyytiin vai et?", hän tokaisee, kun seison tekemättä mitään.

Säpsähdän, ja nyökkään hätäisesti. Rojahdan etupenkille epäkäytännöllisesti laukku ja muovikassi päälläni, ja sähläten heitän nahkatakkini takapenkille. Siellä on myös toinen takki, varmaan pojan. Muut tavarat pudotan jalkatilaani.

"Minne haluat?", poika kysyy samalla, kun alkaa ajaa. Kohautan olkapäitäni.

"En tiedä. Mahdollisimman kauas."

Poika vilkaisee minua tutkivasti. Sydämeni hakkaa edelleen jännityksestä ja hengitykseni vapisee. Käännän katseeni ikkunaan ja yritän rauhoittua.

Ajamme hiljaisuudessa jonkin aikaa. Tuijotan ulos ajatuksiini vajonneena ja mietin, mitä tekisin seuraavaksi. Pystyisinkö luottamaan poikaan? Tajuan, etten tiedä edes hänen nimeään.

"Olen muuten Nea", töksäytän. Poika vilkaisee taas minua.

"Allu", hän vastaa välinpitämättömästi.

Nyökkään ja tajuan, että keskustelua olisi turha virittää vielä tässä vaiheessa. Kaivan muovikassista oluen ja korkkaan sen kysymättä lupaa. Tekoni ei saa aikaan reaktiota, joten oletan, ettei Allua haittaa. Tyytyväisenä valun penkillä mukavampaan asentoon ja bisse bisseltä tunnen alkavan nousuhumalan.

"Minne olet muuten matkalla?", kysyn rennosti.

"En tiedä."

Minua alkaa vähän hämmentää Allun vähäpuheisuus. Kohottaudun pystympään asentoon ja kysyn:

"Miksi sitten olet autolla liikkeellä? Mikset ole nukkumassa niin kuin normaalit ihmiset tähän aikaan?" Kuin vahvistukseksi katson kojelaudassa olevaa kelloa. 2.30

Allu vain kohauttaa olkapäitään sanomatta mitään. Päätän luovuttaa yritykseni tutustua. Olkoon sitten hiljaa, jos kerran haluaa. Jatkamme matkaa nyt hiljaisuuden vallitessa.