Novelli

Luku 1. (5. osa)

Olemme ajaneet jo yli tunnin, ja alan olla humalassa. Olen saanut Allun avautumaan, ja sain tietää hänen käyneen juuri armeijan, ja lähteneen kotoaan riideltyään isänsä kanssa. Kerroin itsekin lähteneeni kotoa, mutten paljastanut oikeita syitäni.

Tulemme hyvin nopeasti toimeen, ja alamme rentoutua toistemme seurassa löydettyämme yhteisen sävelen. Olemme jutelleet kasuaalisti niitä näitä ja Allu kertoi ylpeänä autostaan, vaikken ymmärtänytkään puoliakaan. Nyökkäilin silti esittäen kiinnostunutta.

Silmiäni painaa, mutta räpyttelen ne auki. Yritän hörpätä oluestani ja huomaan tölkin olevan jo tyhjä. Tirskahdan itsekseni ja kaivan kassista uuden. Korkkaan sen ja otan siitä pari hörppyä. Olen juuri juomassa lisää, kun tielle loikkaa peura ja Allu tekee äkkijarrutuksen huudahtaen. Kiljaisen, kun olut lentää kädestäni kastellen minut läpimäräksi. Nostan sen kiroillen ja mulkaisen Allua.

"Voi vittu, katso, mitä teit! Nyt olen ihan läpimärkä", vaikeroin Allulle osoittaen oluessa kylpeviä vaatteitani.

Hän huokaisee alistuneena ja jatkaa ajamista.

Jonkin ajan kuluttua Allu kääntyy pienelle kääntöpaikalle ja pysäyttää auton. Tässä vaiheessa olemme jo aika lailla keskellä-ei-mitään, ja tien molemmilla puolilla on metsää. Kello näyttää 3.35.

"Nouse autosta", hän kehottaa.

"Aiotko jättää minut yksin tänne?", soperran pelästyneenä.

Suuttuiko hän minulle kaadettuani oluen? Oloni on muutenkin veltto, enkä jaksaisi nousta autosta. Allu pyöräyttää silmiään ja nousee itse ulos. Hän kiertää auton ja avaa oveni.

"Mitäh?", sammallan, kun hän ojentaa kätensä auttaakseen minut ulos.

Tartun kuitenkin käteen ja hän vetää yllättävän kevyesti minut pystyyn. Tunnen paniikin kasvavan. Hän siis todella aikoo jättää minut tänne oman onneni nojaan.

"Ei ei ei älä jätä minua tänne", soperran ja peruutan huojuen takaisin avonaista etuovea kohti.

"En minä ole sinua tänne jättämässä", Allu sanoo puoliksi huvittuneena. "Vaihda nyt vain jotain kuivaa päälle".

Otan kassini jalkatilasta, mutta horjahdan sen painosta. Melkein kaadun, mutta Allu nappaa hartioistani kiinni ja tukee minua.

"No niin, känniläinen. Koitas nyt edes pysyä pystyssä."

Naurahdan, ja istahdan takapenkille jalat auton ulkopuolella roikkuen. Alan penkoa kassiani etsien vaihtovaatteita, mutta kauhukseni huomaan kassinikin olevan litimärkä oluesta.

Allu näyttää huomaavan tilanteen ja hieraisee huokaisten kasvojaan. Sitten hän vetäisee hupparinsa päänsä yli ja ojentaa sen minulle. Katson häntä hämmentyneenä.

"Laita se päälle. Voit laittaa kassisi ja märät vaatteesi kuivumaan takakonttiin."

"Mutta eikö sinun tule kylmä pelkällä t-paidalla?", kysyn epäuskoisena.

"Autossa on lämmitys.", Allu muistuttaa.

Epäröiden tartun hänen ojentamaansa huppariin ja mittailen sitä katseellani. Se näyttää ainakin kaksi kokoa liian suurelta, mutta mukavalta.

"Voin kääntyä toiseen suuntaan sillä välin, kun vaihdat vaatteita.", Allu ehdottaa.

Nyökkään, ja kierrän auton toiselle puolelle. Vetäisen hupparini ja t-paitani pois päältäni, ja hytisen kylmästä sählätessäni Allun hupparia päälleni. Se on vielä lämmin, ja tuoksuu miedosti Allun deodorantilta. Saan hupparin päälleni ja huomaan sen olevan niin iso, että se peittää puolet reisistänikin. Asetan märät vaatteeni takapenkille kuivumaan ja levitän kassini sisällön takakonttiin.

Rojahdan takaisin etupenkille ja painan heti penkinlämmityksen päälle. Allu starttaa auton, ja lähdemme taas ajamaan.

Nojaudun mukavampaan asentoon penkillä nauttien sen alkavasta lämmöstä, ja käperryn Allun huppariin. Kurottaudun ottamaan kassista uutta bisseä, ja Allu vilkaisee minua varoittavasti.

"Hei, älä viitsi, en minä tätä uudelleen kaada", vitsailen. Allu hymähtää, muttei esitä vastalauseita, joten korkkaan bissen.

Kuolleet pellot ja tummat metsät vilahtelevat ohi. Haukottelen. Kello on jo lähemmäs neljää, ja taivas pikimusta. Vilkuilen Allua vaivihkaa, kun ajamme pimeää, loputtomalta tuntuvaa moottoritietä hiljaisuuden vallitessa. Hän näyttää olevan uppoutunut ajatuksiinsa.

Laitan radion päälle. Sieltä soi tuttu hittisävelmä, ja alan hyräillä sen tahtiin. Se saa minut piristymään. Huomaan Allun vilkaisevan minua.

"Mitäh?", naurahdan. Hän vilkaisee minua uudelleen.

"Ei mitään".

Huokaisen hieman turhautuneena, mutten anna Allun latistaa alkanutta hyvää mieltäni. Väännän radiota kovemmalle ja laulan mukana puoliksi nauraen, puoliksi sammaltaen.

Katson Allua silmät loistaen, ja toivon hänenkin piristyvän. Näen hänen toisen suupielensä nytkähtävän hieman, ja virnistän vielä leveämmin. Hän pudistaa päätään, mutta huomaan hymyn karkaavan myös hänen kasvoilleen.

Pian me molemmat hoilotamme nauraen vanhoja klassikoita. Aina, kun edellinen kappale loppuu, etsin uuden radiokanavan. Aika kuluu kuin huomaamatta, ja yhtäkkiä kello onkin jo melkein viisi.