Novelli

Luku 1. (1. osa)

Istun kylmällä, harmaalla kivellä. Sen sileä pinta tuntuu kylmältä jalkojani vasten, kun varjot pitenevät pikkuhiljaa auringon laskiessa horisontin taa. Pulleat, vaaleanpunaisiksi värjäytyneet pilvenhattarat näyttävät maalatuilta oranssin, keltaisen, punaisen ja violetin väreissä hehkuvalla taivaalla. Hetki tuntuu taianomaiselta, on kuin aika olisi pysähtynyt.

Pieni tuulenvire kutittaa poskeani ja kulkee ääneti ohitseni saaden vedenpinnan väreilemään. Laineet keinuttavat kuolleita lehtiä ja heijastavat taivaan värejä, lisäten siihen oman tumman, kylmän sävynsä. Kuulen kuivuneiden heinien havisevan, mutta muuten on lähes äänetöntä. Koko maailma tuntuu pysähtyneen.

Hengitän sisääni syysillan tuoksua ja tuijotan lumoutuneena auringonlaskuun toivoen, ettei hetki loppuisi ikinä.

Kaivan vanhasta tottumuksesta tupakan ja sytkärin suuren nahkatakkini taskusta. Sytytän savukkeen ja imaisen pitkät sauhut. Puhallan savun hitaasti ulos hampaideni välistä ja tuijotan eteeni tyhjin silmin näkemättä mitään. Vien tupakan taas huulilleni ja imaisen uudestaan antaen tutun, lamaannuttavan olon vallata kehoni. Nojaan eteenpäin ja sylkäisen rantakaislikkoon.

Poltan röökin loppuun ja tumppaan sen kivessä olevaa painaumaa vasten, jättäen mustan tuhkajäljen jo ennestään tummuneeseen kohtaan. Sen jälkeen heitän tumpin kivessä olevaan koloon, jossa on jo kymmeniä polttamieni tupakoiden raatoja. Samassa säpsähdän, kun huomaan lukin kivellä aivan liian lähellä jalkaani. Kavahdan vaistomaisesti kauemmas ja kiroan hyönteisen helvetin syvimpään kolkkaan. Tallaan sen vielä maiharillani varmistaakseni, että se tosiaan joutuu sinne.

Huokaisen. Hetki on ohi. Aika on taas jatkanut kulkuaan, taika on rauennut.

Hytisen kylmästä, ja katson vielä hetken, kun auringon viimeiset säteet painuvat mailleen, ennen kuin nousen. Oion jäykistyneitä raajojani ja pyrähdän juoksuun, jotta lämpenisin nopeammin.

Hidastan juoksuani, kun ranta jää taakse. Vilkaisen olkani yli, ja näen, kuinka nopeasti ilta tummuu yöksi. Kävelen hengästyneenä tuttua hiekkatietä pitkin, kunnes se muuttuu kovaksi asfalttipinnaksi. Juoksemisessa on tullut hiki, vaikka tähän vuodenaikaan onkin jo kylmä.

Vilkaisen kelloa. Aika ei nähtävästi ollutkaan pysähtynyt. Vedän syvään henkeä ja päästän sen puuskahtaen ulos saaden aikaan höyrypilven. Toivon, että äiti olisi jo nukkumassa.

Karista, äidin miesystävästä, on turha huolia; hän olisi kuitenkin kännissä tai sammunut. Kari on ollut elämässämme niin kauan kuin jaksan muistaa, ja vihaan häntä koko sydämestäni. Isänikin oli häipynyt kuvioista jo ennen syntymääni, enkä ole ikinä edes nähnyt häntä.

Eivät he muutenkaan ole huolissaan minusta, siihen heillä on liian kiire juodessa ja ties minkä muun vetämisessä. Samapa tuo.

Kun tuttu kerrostalo alkaa lähestyä, huomaan toivovani, että jotain kävisi. Jokin ihme, jonka varjolla minun ei tarvitsisi aivan vielä mennä kotiin, avata ovea likaiseen ja kuselta haisevaan rappuun, kiivetä portaita ylös kolmanteen kerrokseen, kaivaa avaimia taskusta ja avata ovea niin hiljaa, kuin suinkin mahdollista. Eteisestä tulvahtaisi tuttu, kuvottava alkoholin ja saastaisuuden haju. Kodin haju.

Kodin tuoksua kuvaillaan aina ihanana ja kotoisana, mutta minulle todellisuus on jotain aivan muuta; tupakan, viinan ja viemättömien roskien imelä löyhkä on pinttynyt asunnon jokaiseen pintaan ja esineeseen.

Hidastan automaattisesti askeleitani, kun viimeisen tien ylitys lähestyy. Yritän tahallani viivytellä, vaikka vielä äsken juoksin. Huomaisivatkohan he edes minun puuttuvan, jos lähtisin?

Poliiseille he eivät ainakaan ilmoittaisi. Viranomaisia he kaikkein vähiten kaipaavat luokseen. Saisivat varmaan lastensuojeluilmoituksen ja syytteen heitteillejätöstä. Puhumattakaan alkoholin ja lääkkeiden väärinkäytöstä. Joutuisivat vielä katkaisuhoitoon, ja sinne myös joutaisivat minun puolestani.

Ihan kuin se tulisi kenellekään yllätyksenä näillä kulmilla, jonne kaikki nistit tuntuvat asettuneen. Sitä kaikkea näytetään kuitenkin katsottavan läpi sormien, vaikka huumeita piikitetään silmääkään räpäyttämättä suoneen keskellä kirkasta päivää joka toisessa kadunkulmassa.

Tällä hetkellä kadut kuitenkin huutavat tyhjyyttään, eikä ihmekään, sillä kello on pian yli puolenyön, ja kaikki vastuulliset, työssäkäyvät ihmiset ovat jo nukkumassa. Yksi juuri annoksensa ottanut nisti kuitenkin istuu kumarassa autiolla kadulla, ja tuijottaa suu raollaan suoraan lävitseni, kun kävelen ohi ja avaan ulko-oven rappuun.

Nousen tuttuja, likaisia portaita hitaasti yksi kerrallaan, ja hoen päässäni jo mantraksi muodostunutta lupausta siitä, että yksinkertaisesti lähden pois, jos vanhempani ovat taas aineissa. Ihan kuin eivät olisi; opintojen loppumisen myötä olen vain joutunut todistamaan sitä enemmän, kun sekään ei enää tarjoa pakopaikkaa.

Kotiovemme ulkopuolella kopeloin avaimet nahkarotsini taskusta ja sovitan avaimen lukkoon, kun pysähdyn vielä viimeiseen epätoivoiseen viivyttely-yritykseen. Mitään ei kuitenkaan tapahdu, ja huokaisten käännän avainta lukossa, joka aukeaa sopuisasti loksahtaen. Avaan likaisenvalkoisen välioven ja vedän toisella kädellä perässäni asunnon oven kiinni. Unohdin kuitenkin jättää sormet väliin ja irvistän, kun ovi rämähtää kiinni selkäni takana aivan liian kovalla voimalla.

Riisun maiharit jalastani ja heitän ne muiden kenkien joukkoon päällimmäiseksi. Jätän nahkatakkini naulakkoon, kaivan puhelimen sen taskusta ja suuntaan eteisestä olohuoneeseen. Hiivin varpaillani varovasti tyhjien kaljatölkkien, viinapullojen, korkkien ja muun moskan välistä kohti huonettani.

Vilkaisen matkalla olohuoneen halki nojatuoliin, jossa Kari kuorsaa rohisten, pää sivulla retkottaen, suu auki ja kuola valuen. Nyrpistän nenääni, nostan keskisormeni pystyyn ja jatkan matkaani. Emmin hetken vanhempieni makuuhuoneen ovella; oma huoneeni on sen vieressä. Yleensä varmistan, onko äiti jo nukkumassa, vaikka tiedän hänen olevan. Silti jokin hoivavaisto minussa haluaa nähdä, että kaikki on edes näennäisesti hyvin. Jos ei ota huomioon vahvaa viinan ja eltaantuneen ruoan hajua, voi edes leikkiä, että kaikki on niin kuin pitääkin; jospa Kari on sittenkin vain nukahtanut television ääreen työpäivän jälkeen uupuneena, ja äiti olisi vain rauhaisasti nukkumassa?

Tiedän toiveajatteluni olevan kuitenkin turhaa; Kari ei käy töissä ja on varmasti hakannut äitiä taas jonkin riidan takia, juonut itsensä sammuksiin ja äiti on hiipinyt juomaan loput. Ei ihan sammuksiin asti ehkä, mutta pään täyteen kuitenkin. Mennyt nukkumaan ja toivonut, ettei mustelmaa sittenkään tulisi tällä kertaa.

Millä hän sitä enää selittäisi? Että kattila olisi pudonnut päälle jo kolmannen kerran viikon sisään? Että olisi taas kaatunut portaissa ja kolhaissut silmäkulmansa kaiteeseen?

Ei sillä, että äiti luulisi, etten tiedä mitä oikeasti tapahtuu; hän vain haluaa kieltää koko asian. Jos otan sen puheeksi, hän sulkeutuu ja alkaa pahimmassa tapauksessa huutaa. Siitä ei ikinä seuraa muuta kuin riitelyä, joten pidän suuni kiinni ja nenäni omissa asioissani.

En siis avaa makuuhuoneen ovea. Sen sijaan painan oman huoneeni ovenkahvan liioitellun varovaisesti alas ja luikahdan sisään huoneeseen sulkien oven mahdollisimman hiljaa perässäni. Ei sillä, että he heräisivät, vaikka tieten tahtoen yrittäisin. Se vain tuntuu paremmalta, jos edes teeskentelen heidän nukkuvan tavallista unta, josta he saattaisivatkin jopa herätä vahingossa.

Pistän kännykän lataukseen ja pyörin pienessä huoneessani ympäri hetken tietämättä mitä tehdä. Minua ei väsytä ollenkaan, joten päätän käydä suihkussa. Riisun vaatteeni, otan pyyhkeen tuolilta, etsin kaapista puhtaat vaatteet ja lähden sipsuttelemaan kohti kylpyhuonetta pyyhe vartaloni peitoksi käärittynä. Olisin varmaan käytännössä voinut mennä alastikin; eihän kukaan ole näkemässä. Minusta tuntuu kuitenkin epämukavalta tietää, ettei talossa asuva mies ole oikeasti isäni.

Luikin loput askeleet kylpyhuoneen ovelle ja avaan sen kömpelösti kahdella sormella kädet täynnä vaatteita. Suljen oven perässäni, lasken vaatteet täyden pyykkikorin päälle ja heitän pyyhkeen niiden päälle.

Kylmä kaakelilattia paleltaa paljaita jalkojani ja harppaan suihkun alle varpaisillani, väännän hanan päälle ja kavahdan kauemmas, kun vesi ei ole vielä tarpeeksi lämmintä. Annan veden valua, ja tökin sitä kokeilevasti varpaillani. Kun se on siedettävää, vedän syvään henkeä ja astun kokonaan suihkun alle. Viileä vesi salpaa henkeni, mutta kallistan päätäni taaksepäin ja annan sen valua päälleni. Väännän hanaa kuumemmalle ja rentoudun, kun tunnen ihanan, kuuman veden vihdoinkin ihollani.