𓁞 Astu muinaisen Persian ja Egyptin maailmaan! 𓁧
Kun kuningas Darius otti pienen lapsen Shirinin huoltajuuteen, hänellä ei ollut aavistustakaan, että kuusi talvea myöhemmin pikku tytösyä tulisi hänen pelastajansa valtakunnan vihollisilta ja henk...
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
Kaspia, Akhaimenidien imperiumi (Persia)
Shirin
Tuijotin jo ikuisuudelta tuntuvan ajan viljan ja leivän kojuun vastapäätä. Koju oli pieni ja huomaamaton, mutta leivät kasautuivat siinä houkuttelevina, lämpimän tuoksun leijaillessa ilmassa. Vatsani murina oli kuin terävä muistutus siitä, kuinka kauan olimme olleet ilman kunnollista ruokaa. Selkäni takana tovereiden kärsimättömät äänet kaikuivat kuin piiskaten minua toimimaan.
-"Shirin! Me olemme seisoneet täällä jo tarpeeksi!" Yksi heistä kiukutteli, tönäisten minua olkapäähän.
-"Liiku jo!" hän sähähti. Hänen kasvonsa olivat kireät, silmissä välkkyi pelko.
- "Shirin, nappaa nopeasti leipä ja lähdetään pois! Kaikki me teimme samaa, nyt on sinun vuorosi!" Toinen toveri valitti minun hitaudestani. Hänen äänensä oli painava, melkein epätoivoinen, ja se sai sydämeni hakkaamaan rinnassa.
-"Okei! Okei!", huusin muiden ikätovereideni päälle, vaikka ääneni värisi. Yritin peittää epäröintini, mutta heidän katseensa polttivat selässäni.
Katseeni palasi kojun leipiin. Ne näyttivät liian hyville ollakseen saavutettavissa – ja samalla niin vaarallisen kaukaisilta. Jos myyjä huomaisi, jos joku muu näkisi... En saanut ajatella sitä. Minun oli vain toimittava. Tänään oli minun vuoroni, ja jokainen sekunti tuntui tihkuvan epäonnistumisen pelkoa. Puristin nyrkkini tiukasti ja tunsin kylmän hien kohoavan otsalleni. Oli aika toimia.
Olimme neljän orpolapsen ryhmä: Bisan, Artemis, Arsalan ja minä. Olimme hylättyjä ja unohdettuja maailman laitamilla. Ystävystyimme nopeasti, sillä elämäntarinoissamme oli sama tuska. Me olimme Kaspian barbaari-lapset, joille ei annettu tilaisuutta muuhun kuin juosta vartijoita karkuun. Päivästä toiseen he etsivät meitä kuin rottia, eikä meillä ollut mitään muuta vaihtoehtoa kuin piiloutua katujen varjoihin. Me pidimme toisistamme kiinni – yövyimme yhdessä, söimme yhdessä, ja jokainen vuorollaan otti riskin varastamalla ruokaa. Sitten me jaoimme sen kuuden kesken, tasapuolisesti, vaikka leipä olisi kuinka pieni. Se oli meidän elämäntapa.
Astelin hitaasti kohti kojua pidellen päätäni matalana ja liikkuen varjoissa. Vilkuilin ympärilleni, kuin mikä tahansa liike olisi voinut paljastaa minut. Vatsassani kiersi, mutta pidin askeleni rauhallisina. Ympärillämme virtasi ihmisiä – köyhiä, rikkaita, kiireisiä ja täysin tietämättömiä siitä, mitä heidän ympärillään tapahtui. He eivät nähneet meitä, he eivät nähneet meidän kurjuuttamme. He eivät nähneet mitään.
Yritin sulautua heidän joukkoonsa. Vilkaisin nopeasti taakseni, tovereiden kasvot sekoittuivat väkijoukkoon, odottaen, että toimisin. Hetki koitti. Sydämeni hakkasi villisti, kun astuin tiskille. Myyjän katse oli hetken poissa, ja käytin tilaisuuden hyväksi. Käteni liikahtivat nopeasti, melkein refleksinomaisesti, siepaten niin paljon leipiä kuin mahtui. Pehmeät, tuoksuvat leivät tuntuivat painavilta käsissäni, ja jokainen sekunti tuntui ikuisuudelta.Hengitykseni kiihtyi, kun käännyin ja suljin leivät kätköihini. Kurkussani paloi pelko, mutta jalat toimivat automaattisesti. Juokse Shirin!
