Älä unohda mua

LUKU 1.

 LUKU 1.

Kello 12.55, 12.5.2023. Uuden lastensairaalan käytävät täyttyvät lääkäreiden ja hoitajien pahoitteluista ja osanotoista. Teho-osaston laitteiden ja sairaalan muiden äänien yli kuuluu vain sydäntä särkevä itku. Milon vammat olivat liian vakavia. Ensihoitajat ja lääkärit tekivät kaikkensa, mutta se ei riittänyt. Mitään ei ollut enää tehtävissä, Milon elämä oli päättynyt.

Istuin ambulanssissa etupenkillä toisen ensihoitajista kanssa, kun ajoimme sairaalaan. Matka kotoamme sairaalaan kesti kaksikymmentä minuuttia, mutta se tuntui vuodelta.  Ambulanssia ajanut ensihoitaja yritti viedä välillä huomiotani pois Milosta kyselemällä lempiruoastani ja muusta sellaisesta. Kuitenkin shokin ja pelon takia pystyin tuskin vastaamaan hänelle mitään. Koko matkan ajan kehoni läpi kulki kylmä väre, ja tuntui kuin jokainen soluni olisi halunnut karata pakoon, pois tästä kauheasta todellisuudesta. Todellisuudesta, joka ei tuntunut todelta.

Kun vihdoin pääsimme sairaalalle, Milo otettiin ensin ulos ambulanssista ja häntä lähdettiin viemään kiireesti sisälle ensiavun ovista. Vastassa oli useita lääkäreitä ja hoitajia. Heidän tarkoituksenaan oli pelastaa Milo, pelastaa veljeni. Toinen ensihoitajista saattoi minut odotustilaan, jossa olivat myös vanhempani. Hetken kuluttua lääkäri tuli kertomaan meille, että Milo oli kuollut. En edes oikein kyennyt käsittämään sitä, mitä juuri oli tapahtunut. Kaikki tuntui epätodelliselta ja sekavalta. Koko matkan ajan kotoamme sairaalaan minulle oli vakuuteltu, että he parantaisivat Milon. Lääkärit korjaisivat Milon. Kaikki kyllä järjestyisi vielä. 

En ole oikeastaan koskaan pitänyt sairaaloista. Niissä on vain jotain, joka saa stressitasoni nousemaan. Minulla oli ollut pienenä sydänvika, joka oli korjattu leikkauksella ja olen siitä asti pelännyt lääkäreitä ja sairaaloita. Pahinta siinä on se, että joudun edelleen käymään, joka vuosi kontrolleissa, jonkun vian takia, joka oli korjattu jo aikoja sitten. Milo oli ainut, joka tiesi pelostani ja hän oli myös aina mukanani lääkärissä. Uusi lastensairaala oli minulle juuri niiden käyntien takia tuttu paikka. Sen käytävät olivat täynnä värikkäitä maalauksia ja erilaisia taideteoksia. Paikasta oli yritetty tehdä vähemmän sairaalamainen, jotta lapset viihtyisivät siellä paremmin, tai jotain. Minä en ainakaan viihtynyt. Kaikkialla kulki sairaalan työntekijöitä ja potilaita. Käytävillä pystyi tuntemaan vanhempien ahdistuksen, pelon ja surun. Aulassa istui itkeviä lapsia, jotka olivat pahoissa kivuissa ja vakavasti sairaita. Minua ne värikkäät maalaukset ja Muumi- taideteokset lähinnä ahdistivat ja ärsyttivät sillä hetkellä. 

Vanhempani halasivat minua. Heidän itkevää ja tärisevää kaksitoistavuotiasta poikaansa, joka oli juuri menettänyt veljensä. "Järkyttynyt" ei ole tarpeeksi vahva sana kuvaamaan sitä oloa, mikä meillä kaikilla kolmella oli. Mikään sana ei ole. Äiti löysi jonkun käyttämättömän nenäliinan taskustaan ja pyyhki sillä poskiltaan kyyneliä. Isä romahti lattialle rukoilemaan Milon puolesta. Emme olleet mitenkään uskovaisia ja hämmennyin isän "kohtauksesta" hieman, mutta sillä hetkellä en jaksanut miettiä sitä sen enempää. En ollut koskaan nähnyt vanhempiani niin surullisina. Läheisten kärsimyksen katsominen on heti Milon kuoleman jälkeen kamalin asia, jonka olen joutunut kokemaan. Se tunne, kun ei voi auttaa mitenkään, vaikka kuinka haluaisi. Suru, jota tunsin tai tunsimme, tuntui fyysiseltä kivulta. Ihan kuin olisi lyöty ilmat pihalle tai vedetty turpaan. Monet sanovat, että eivät muista mitään elämänsä traumatisoivimmasta tai vaikeimmasta hetkestä. Minä muistan. Vähän liiankin hyvin. Välillä toivon, että voisin unohtaa koko päivän. Unohtaa kaiken tapahtuneen. Unohtaa myös Milon ja sen, että hän koskaan edes oli olemassa. 

Jouduimme odottamaan jonkin aikaa ennen kuin saimme hyvästellä Milon. Vaikka sairaalassa oli kova ruuhka ja paljon potilaita, meille onnistuttiin järjestämään oma huone, jotta saisimme olla rauhassa. Astuimme sisään huoneeseen, jossa haisi sairaalan desinfiointiaineet ja, jossa oli joka puolella erilaisia laitteita. Ihan tavallinen sairaalahuone siis. Hyvästelimme Milon, ja lääkäri selitti vielä joitain asioita. En tiennyt, mitä minun olisi pitänyt sanoa Milolle. Päätin toivottaa hyvää matkaa sinne jonnekin ja kertoa, että minulla on jo nyt ikävä häntä - samat asiat, mitä vanhempani sanoivat. Ajattelin, että ei Milo suuttuisi siitä minulle, vaikka hän olisi kyllä varmasti keksinyt jotain sanottavaa, jos hänen tilallaan olisi maannut minä.

Automatka sairaalasta kotiin kesti puoli tuntia. Katsoin automme ikkunasta ulos ja odotin koko ajan, että heräisin kohta unesta, Milo istuisi vieressäni ja kaikki olisi taas niin kuin ennen. Kun pääsimme kotiin, tajusin, että Milo ei vieläkään istunut vieressäni. Vielä avatessani kotioveamme, ajattelin, että ehkä Milo olisi kotona. Ehkä hän juoksisi kohta yläkerrasta kertomaan uudesta kirjasta, jonka hän oli lukenut tai sarjasta, jota hän oli katsonut. Sitäkään ei kuitenkaan tapahtunut. Aloin ymmärtämään, että Milo ei tulisi enää kotiin. Milo ei juoksisi yläkerrasta, eikä ilmestyisi yhtäkkiä viereeni. Minulla ei ollut enää veljeä. 

Päivät kotona tuntuivat loputtomalta kidutukselta. Heräilin painajaisiin ja sain paniikkikohtauksia. Ensimmäinen viikko kului lähinnä keskustellessa terapeuttien, kriisityöntekijöiden ja vanhempieni kanssa. Yleensä puhuimme siitä, miten tapahtunut ei ollut syytäni ja niin edelleen. Pitkään kaikki tuntui epätodelliselta ja ylivoimaiselta. En pystynyt käsittämään, että Milo oli poissa. Kaikki sanoivat minulle, että se kuului sokki vaiheeseen, joka menisi ohi, ehkä päivissä, ehkä viikoissa. Lopulta jatkaisin kuitenkin elämääni ilman veljeäni ja parasta ystävääni. Minulle se tuntui mahdottomalta. Ei sillä ollut väliä, mitä terapeutit tai muut sanoivat. Milo oli kuollut ja se oli lopullista. Hän ei tulisi enää koskaan takaisin.