Älä unohda mua

LUKU 2.

Muutaman päivän päästä tapahtuneesta äiti pakotti minut takaisin kouluun. Kuulemma ison trauman jälkeen on tärkeintä palata mahdollisimman nopeasti takaisin normaaliin arkeen. Olin tavallaan iloinenkin siitä, että pääsisin takaisin kouluun ja jatkamaan elämääni. Sovimme, että menisin kouluun maanantaina. Koulu alkaisi kello kahdeksan, ensimmäisenä olisi matematiikkaa sitten äidinkieltä ja ympäristöoppia tuplatunti. Sen jälkeen vielä käsitöitä kaksi tuntia ja sitten pääsisin kotiin. Kouluun meneminen tuntui uskomattoman vaikealta. Milo ja minä olimme samassa koulussa. Hyvä puoli siinä, että olimme kaksosia, aina seuraa välitunneilla ja koulumatkoilla. En ollut pystynyt kertomaan kavereilleni tapahtuneesta, joten, kun palasin kouluun, kaikki kyselivät missä olin ollut ja, missä Milo oli. Murruin täysin. Lähdin kirjaimellisesti juosten ja itkien kotiin. En vain kestänyt niitä kysymyksiä ja sitä, että minun olisi pitänyt kertoa kaikille Milosta ja siitä, mitä oli tapahtunut. Opettajani soitteli vanhemmilleni koko ajan ja kyseli, haluaisimmeko, että hän kertoisi luokalle. Kaikki kyselivät kuulemma koko ajan minusta ja Milosta. He alkoivat huolestua. Kieltäydyin kuitenkin joka kerta, en vain halunnut, että opettajamme olisi se ihminen, joka kertoisi uutiset muille. Lopulta minun oli kuitenkin pakko suostua, koska olisi ollut väärin valehdella, ja etenkin Milon ystävät ansaitsivat kuulla totuuden.

kouluun meneminen edelliskerran epäonnistumisen jälkeen tuntui suoraan sanottuna kuin veitsen iskulta sydämeen. (Osuva vertauskuva, kun omistaa synnynnäisen sydänvian.) Kauheinta oli nähdä muiden ilmeet. Se suru ja epätoivo, joka heidän kasvoiltaan paistoi. Kaikki, mukaan lukien opettajat tulivat halailemaan minua ja kyselemään Milosta. Teki mieli kiljua, itkeä ja huutaa keuhkot pihalle, mutta tällä kertaa päätin pistää omat tunteeni hetkeksi syrjään. Olin päättänyt selvitä siitä koulupäivästä. Vastailin ihmisten kysymyksiin parhaani mukaan ja kiitin kaikkia osanotoista. Kotona romahdin totaalisesti, mutta onneksi vanhempani olivat siellä. He eivät kyselleet eivätkä esittäneet teennäisiä tai vähemmän teennäisiä osanottoja, jotka vain pahensivat oloa, vaikka niillä tarkoitettiinkin hyvää. Kotona sain onneksi olla vain hiljaa ja katsoa heidän kanssaan televisiosta Masterchefia, jota vihasin, mutta sillä hetkellä tarvitsin7 kaikista eniten.

Luotin siihen, että kukaan ei enää ensi viikolla muistaisi Miloa tai mitään siitä mitä oli tapahtunut. Olin oikeassa. Ehkä valitettavasti, koska se todisti kuinka vähän ihmiset oikeasti välittävät. Minun kannaltani se oli kuitenkin hyvä asia, koska pystyin jatkamaan elämääni koulussa taas normaalisti. Minulla oli jonkin aikaa lyhennetyt koulupäivät. Sain jäädä nukkumaan aamulla pidempään painajaisten takia, joten koulupäiväni alkoivat vähän myöhemmin kuin muilla. Muuten jatkoin koulua normaalisti.

Koulussa oli outoa ilman Miloa. Olin koko ikäni tehnyt kaiken yhdessä Milon kanssa. Päiväkodissa olin ollut samassa ryhmässä hänen kanssaan ja koulussa samalla luokalla. Meillä oli (tietenkin) ollut aina myös samat harrastukset. Aluksi tuntui, etten osaa käydä koulua ollenkaan ilman Miloa. Kävelymatka tuntui yhtäkkiä paljon pidemmältä ja se meni hitaammin, kun ei voinut puhua Milon kanssa. Luokka tuntui paljon hiljaisemmalta ilman Miloa, vaikka Milo oli varmaan koko luokkamme hiljaisin oppilas. Kaikki sanovat näin, mutta se on totta. "Vasta, kun menettää jonkun, tajuaa kunnolla, miten paljon se oikeastaan vaikuttaa omaan elämään." Kaikki muuttuu. Mikään ei ole enää niin kuin ennen, ainakaan, jos se ihminen, kenet menettää on oma kaksonen.

Milon hautajaiset olivat toinen päivä kesäkuuta. Päivä ennen kevätjuhlaa. Oli lämmin ja aurinkoinen kesäpäivä. Hautajaisiin oli kutsuttu sukulaisten ja minun ja äidin ja isän lisäksi Milon lähimmät ystävät - Emil ja Anton. Pappi piti puheen ja lauloimme kolme virttä, yksi niistä oli Suojelusenkeli, jota äiti erityisesti vaati soitettavaksi. Sen jälkeen veimme kukat arkulle, ja lähdimme kulkemaan ulos. Isä ja vaari olivat kantamassa arkkua. Saavuimme ikuisuuden kestäneen matkan jälkeen Milon hautapaikalle ja seurasimme äidin kanssa vierestä, kun Milo laskettiin hautaan. Koko tilanne tuntui täysin absurdilta. Haudalla laulettiin vielä, joku laulu ja jatkoimme sieltä muistotilaisuuteen, jossa oli tarjolla pientä syötävää. Milon lempiruokaa – pizzaa, ja myös joitain Milon lempiherkkuja. Sitä minä olin vaatinut. Kuuntelimme Milon lempimusiikkia ja kaikki saivat vielä sanoa jotain hänestä. Oikeastaan minä toivoin, että hautajaisissa ei pidettäisi mitään pitkiä puheita, mutta jälleen kerran äiti vaati, joten suostuin. Pääsimme lähtemään kotiin vasta myöhään illalla, koska kaikilla vierailla oli kysymyksiä Milosta, siitä mitä tapahtui ja tietysti meidän jaksamisestamme. Vastailimme niihin parhaamme mukaan ja, kun vihdoin pääsimme kotiin, nukahdimme samantien.