Älä unohda mua

LUKU 3.

Milon kuoleman jälkeen jouduimme käymään läpi hänen tavaransa. Milon huone oli yläkerrassa minun huoneeni vieressä. Kukaan meistä ei ollut käynyt siellä sitten Milon kuoleman. Se johtui osittain siitä, että Milon kuoleman jälkeen hänen huoneessaan ravasi koko ajan poliiseja, kun he suorittavat tutkintaa. Kuukauden kuluttua he saivat vihdoin tutkinnan päätökseen ja saimme luvan mennä huoneeseen. Kun astuin sisään, tajusin, että se ei ollut enää sama huone kuin ennen. Käytännössä kaikki Milon tavarat oli jo viety pois poliisien toimesta ja huoneessa tuoksui lähinnä kuolinpaikkasiivoojien pesuaine eikä Milo. Huoneessa oli kuitenkin jäljellä vielä Milon puhelin, joitain kirjoja ja koulureppu, joka oli tyhjä. Onnistuin nappaamaan puhelimen ennen kuin vanhempani ehtivät tehdä sen. Halusin kai vielä viimeisen muiston Milosta, mikä olisi vain minun. Tiesin puhelimen salasanan, joten päätin katsoa sen kuvagalleriaa, jos siellä, vaikka olisi joitain hauskoja kuvia minusta ja Milosta. Käydessäni läpi kuvia, vastaan tuli paljon videoita ja, kun sanon paljon, tarkoitan paljon. Niitä oli satoja. Milo oli kuvannut videopäiväkirjoja. Suurin osa niistä oli vain arkista puhetta koulusta, ärsyttävistä opettajista ja sen sellaisesta, mutta viimeisen vuoden ajalta kuvatut päiväkirjat olivat erilaisia. Tässä kohtaa on varmaankin hyvä mainita, että emme tienneet syytä Milon tekoon. Videoille Milo selitti kaiken. Kaiken siitä, mitä oli tapahtunut. En tiedä oliko se hänen tarkoituksensa ja, ketä varten videot oli kuvattu, mutta olin kiitollinen siitä, että hän oli kuvannut ne.

12.1.2023 "Moi taas! Viimenen viikko on ollut ihan hirveä. Äiti pakottaa mut menemään Jannan luokse, vaikken halua. Joudun lähtemään yksin, koska Ailo on kipeenä. Äääghh! En jaksa! Siellä on myös Jere ja en haluis nähdä sitä ihmistä enää ikinä. Edes Ailo ei tiedä, mitä viimeksi tapahtui eikä kyllä saakaan tietää. Se sanois kuitenkin heti äidille ja oisin pulassa. Siis voihan se olla ihan kivaaki olla siellä, jos Jere, vaikka lähtis johonki tai jotai. Meil ois suunnitelmissa pitää Star Wars maraton. Katotaan siis kaikki Star Warsit putkeen ja syödään herkkuja. Siis oonhan mä kattonu ne kaikki jo aikoja sitten ja montakin kertaa, mutta ei se haittaa. Voisin kattoo ne, vaikka joka päivä alusta loppuun, uudelleen ja uudelleen. Mut joo nähään taas viikonlopun jälkeen. Moikka!"

Sinä viikonloppuna Milon ja minun piti mennä tädillemme Jannalle, mutta minä tulin kipeäksi enkä siksi päässyt. Milo joutui menemään yksin. Muistan kuinka vihainen Milo oli ja muistan ajatelleeni, että se oli outoa, koska Milo ei ollut koskaan vihainen. Itse asiassa Milo oli todella vihainen ja järkyttynyt etenkin siitä, että hän joutuisi menemään sinne yksin. Äiti joutui kirjaimellisesti väkisin raahaamaan Milon autoon lähtö aamuna, koska Milo ei suostunut lähtemään. Kun Milo palasi hän oli hiljainen. Koko viikon. Milo oli normaalistikin aika hiljainen ja rauhallinen, mutta ei näin hiljainen. Se oli outoa. Ihmiset ovat kuitenkin outoja, joten en osannut ajatella, että mikään olisi vialla, vaikka olimmekin kaksosia.

17.1.2023 "Moi! Palasin Jannalta ja no, oon hengissä. En haluu mennä sinne. En vaan haluu. Katottiin ne Star Warsit ja kaikki oli ihan hyvin, mut sit sunnuntaina Jere tuli takas kotiin. Se oli kai ollu jossain työreissussa tai jossain. Yritin kyl vastustella parhaani mukaan, mut ensinnäkin se on mua paljon vahvempi ja toisekseen se onnistu järjestää silleen, että Janna ja Sofia oli just sillon jossain leikkipuistossa. Pelkään, et Ailo tajuu, että jotain on vialla ja se alkaa kyselemään jotain. Se on viimeisin asia, jota haluisin tapahtuvan. Koulussa on mennyt ihan hyvin, aika perus. Yritän saada jotain muuta ajateltavaa, kun se Jere. Haluun vaa et tää kaikki loppuis ja voisin vaa unohtaa sen kaiken. Tällä hetkellä pysyn järjissäni vaan Stephen Hawkingin Ajan lyhyen historian, joka on mun lempikirja, Antonin, Emilin ja Ailon avulla. Haluun pärjätä koulussa ja kotona, mut en tiiä kuinka kauan jaksan tätä enää. No, mut olin eilen siis Emilin ja Antonin kaa kirjastos mentiin lainaa lisää kirjoja. Meillä on kyllä ihan eri käsitys hyvistä kirjoista. Löysin montakin MUN mielestä hyvää kirjaa, mut päätin tällä kertaa jättää ne lainaamatta, ku mul on kotona muutenkin ihan tarpeeks kirjoja ni yritän lukee eka ne loppuun ennen kuin lainaan uusia. Ainii käytiin kans Ailon kaa pelaamassa korista tiistaina ja voitin sen, tietysti. Mut joo ei mul nyt varmaan mitään muuta tällä kertaa. Moikka! "

En tiedä, miten en tajunnut. Minun olisi pitänyt. Milo oli veljeni. Minun olisi pitänyt nähdä, ymmärtää, tajuta kysyä, että mikä on. Mutta en tajunnut ja nyt en koskaan saa tilaisuutta pyytää sitä anteeksi. Milosta ei voinut nähdä ulospäin, että kaikki ei ollut hyvin. Kaiken piti olla hyvin. Hän sai aina hyviä numeroita, kävi joka viikko piano harjoituksissa ja luki, sitä typerää kirjaa. Kävimme, joka viikko pelaamassa jalkapalloa ja korista. En todellakaan voi kertoa äidille ja isälle videoista. En koskaan. He eivät kestäisi. Se olisi heille aivan liikaa. Se on minullekin liikaa. Laitoin puhelimen pois enkä katsonut sitä viikkoihin.

Seuraavat merkinnät ovat helmikuulta ja ne ovat suurin osa taas tavallista avautumista siitä miten hyvä kirja Ajan lyhyt historia on ja niin edelleen. Mitkään sanat eivät riitä kuvailemaan sitä tuskaa, jota tunnen katsoessani videoita kuolleesta veljestäni, mutta en oikeastaan voi olla katsomattakaan niitä, joten jatkan itseni kiduttamista ja katson vielä helmikuun viimeisen videon.

27.2.2023 "Moi! Tänään oon miettiny taas aika paljon sitä, mitä tapahtu. Sen jälkeen kaikki on ollu tavallaan sekavaa. Kaikki se vaa pyörii mielessä ja tuntuu, et oon jotenki hukassa. Siis niiku ihan kaiken suhteen. Pelkään koko ajan, et se tapahtuu uudelleen. Vähä niiku eläis jossai painajaises, josta odottaa vaan koko ajan et heräis, mut ei vaan koskaan herää. Tuntuu, ettei oo oikeen ees hirveesti, mitään muuta kerrottavaa, kun tää on aika lailla se, mitä mul tällä hetkellä pyörii mieles. Siit on nyt jo vähä yli kuukaus, ja ennen tota viimesintä kertaa se tapahtu ehkä viis kertaa. On jotenki tosi yksinäinen olo, ku kaikilla muilla menee ihan hyvin, eikä kukaan tiiä tästä jutusta ja sit ite on jotenki ihan masentunu koko ajan. Tai ei masentunu, mut vaan jotenki tosi huono olo koko ajan. Vaikee selittää. Must tuntuu, et Anton ja Emil ei oikein ymmärtäs, jos kertosin niille ja Milo nyt ei ainakaan. Joo, ehkä on vaa helpompi olla hiljaa ja yrittää pärjää. En nyt muutenkaan jaksais puhuu tästä kenenkään kanssa. Mitä mä ees sanoisin, et Jere raiskas mut, mitä ikinä se tarkottaakaan. En tiiä oonko tyhmä, mut en ees tienny koko termistä ennenku Googlasin sen, mitä Jere teki mulle. No, mut joo ei sillä nyt oo niin väliä. Kyl mä pärjään. Nähään taas jossain vaiheessa, moikka!

Saan taas paniikkikohtauksen, jotka ovat tulleet tutuiksi viime aikoina. Psykiatrini mukaan ne ovat normaaleja minun tilanteessani ja menevät ehkä ohi ajan kuluessa. Toisaalta talossa, jossa on nykyään aina kuolemanhiljaista, paniikkikohtausten hysteerinen itku voi olla, jopa piristävää. En ole myöskään nykyään yksin kotona koskaan, joten äiti ja isä ovat aina myös lähellä, jos tulee jotain. Lisäksi psykiatrini ja kriisityöntekijä on tavoitettavissa vuorokauden ympäri. Tällä(kin) kertaa äiti ja isä tulevat huoneeseeni kysymään onko kaikki hyvin ja minä en saa sanottua mitään. Sama juttu, joka kerta. Äiti pitää minua kädestä ja käskee hengittämään. En pysty rauhoittumaan. Luulen kuolevani, vaikka tiedän, että niin ei tapahdu. Seinät kaatuvat päälle ja maailma romahtaa jalkojen alla. Jonkin ajan kuluttua herään taas todellisuuteen. Äiti ja isä halaavat minua.