Älä unohda mua

LUKU 4.

Maaliskuun videot toistavat samaa kaavaa. Milo selittää, siitä, mitä Jere oli tehnyt hänelle, ja tietysti myös Netflix sarjasta, joka liittyi jotenkin Star Warsiin. Aika perus Milon elämää siis. Olin toisaalta iloinen siitä, että sain nähdä vielä veljeäni edes puhelimen näytöltä. Vaikka hän ei ollut fyysisesti kanssani, tuntui silti, siltä kuin hän puhuisi minulle ja olisi ehkä jollain tavalla läsnä. Tai voi myös olla, että olen vain tulossa lopullisesti hulluksi.

10.3.2023. "Moi! Näin taas viime yönä painajaista. Oon nähny niitä niin paljon, et alan melkein jo tottuu niihin. Haluisin silti puhuu Ailolle, mut en vaa uskalla. Jos Jere saa tietää, että oon kertonu jollekin... Joo en haluu ees miettiä sitä. Välillä haluaisin vaan pois. Pois tästä kaikesta. Tuntuu, että en oo missään turvassa. Se ihminen ja sen teot, seuraa mua ihan, joka paikkaan. Entä jos tää ei lopukaan koskaan. Se tapahtu taas viime viikolla. En haluu ajatella sitä, mutta joka kerta, kun suljen silmät nään sen. Jeren, sen kädet, silmät, sen hymyn. Hyi en haluu ees miettii sitä hymyy, se sairas paska. Miks just mä, kaikista maailman ihmisistä. Katookohan se koskaan. Se tunne. Voin edelleen tuntee ne kädet, sen painon, kivun, ihan kaiken. Jossain luki, että se ei koskaan katoaisi, mut sen kanssa vois jotenki oppii elää tai jotai. Se tais olla jossai ihme vertaistukichatissa. Joo tiedän alan olee epätoivoinen, mut pakko purkaa ajatuksia edes jonkun kanssa. Mut, joka tapauksessa, en mä haluu oppii elää sen kanssa, mun ei pitäs joutuu oppii elää jonku tommosen asian kanssa. Jeren pitäis. Jeren pitäis olla se, joka kärsii. Sentään mun ei tarvi mennä sinne hetkeen, ainakaan yksin. Ailo tulee ens kerralla mukaan, vaikka väkisin. "

Tuntuu vain niin pahalta. Olen myös todella vihainen. Vihainen Jerelle, koska on hänen syytään, että Milo ei istu nyt minun vieressäni katsomassa näitä videoita ja huutamassa minulle, siitä, että en saa käyttää hänen puhelintaan. Eniten olen kuitenkin surullinen. Surullinen siitä, että en voinut auttaa Miloa. Jos hän olisi kertonut minulle. Olisin tietenkin kertonut vanhemmillemme, koska se olisi ollut ainoa keino auttaa häntä. Mutta Milo valitsi olla kertomatta ja olen vihainen siksi myös hänelle. Tuntuu epäreilulta, että Milo ei antanut minulle tai edes äidille ja isälle mahdollisuutta auttaa häntä. Ymmärrän kyllä, mutta se ei ole reilua meitä kohtaa, koska nyt me joudumme kärsimään. Milon olisi pitänyt kertoa, antaa minun ja äidin ja isän auttaa häntä. On varmaan väärin olla vihainen kuolleelle ihmiselle, mutta en voi sille mitään. Ja toisaalta minulla on myös oikeus siihen, koska koko tilanne on oikeastaan Milon vika. Hän olisi voinut kertoa meille. Hänellä oli se vaihtoehto ja silti hän valitsi tehdä mieluummin näin. Itse asiassa vihaan Miloa. Vihaan Miloa siitä, mitä hän teki. Se oli väärin meitä kaikkia kohtaan. Äitiä, isää, minua, Antonia, Emiliä ja ihan kaikkia kohtaan. Se, mitä Milo teki ei ole mikään ratkaisu. Ei vain ole.

Tapaan taas psykiatrini uudelleen viikon kuluttua ja kerron hänelle videoista. Hän on yllättävän rauhallinen eli todennäköisesti hän ajattelee, että se liittyy jotenkin tapaani käsitellä Milon kuolemaa tai muuta vastaavaa. Pyydän kuitenkin häntä olemaan kertomatta vanhemmilleni, koska en edelleenkään usko, että he pystyisivät käsittelemään sitä, mitä videoissa näkisivät. Psykiatrini suostuu (ihme kyllä) ja jatkan taas normaalia arkea. Päätin taas eräänä iltana selailla videoita, jotka oli kuvattu vain kuukausi ennen Milon kuolemaa.

12.4.2023 "Moi! Ei oo oikeestaan hirveemmin asiaa, mut päätin nyt kuitenki höpöttää jotai. Viime viikko oli ihan okei. Sain historian kokeesta ysin. Koulussa on menny yllättävän hyvin, jos vertaa siihen miltä musta tuntuu koko ajan. Semmone olo, ku haluis vaa kuolla. Ei vaan jaksais enää. Esittää koko ajan, et kaikki on hyvin, ku mikään ei oo hyvin. Mikään ei oo ollu hyvin pitkään aikaan. En haluis ajatella Jeree tai mitää siitä. Voiku oiski olemassa joku keino, jolla vois vaan unohtaa jotku jutut, mut valitettavasti sellasta ei oo ainakaan vielä keksitty, ni joudun vaa elää tän asian kaa. "

Olen vihainen itselleni. Toistan mielessäni samoja asioita sadatta kertaa. Minun olisi pitänyt huomata, olenhan Milon kaksonen. Minun jos jonkun olisi pitänyt nähdä. Miksi en tajunnut, jos olisin tajunnut Milo olisi vielä täällä. Talossamme on paperin ohuet seinät ja äiti ja isä ovat kehittäneet Milon kuoleman jälkeen jonkin ihme superaistin, jonka avulla he kuulevat pienimmätkin äänet yläkerrasta. Ilmeisesti itkuni kuuluu tälläkin kertaa alakertaan, sillä hetken kuluttua äiti ja isä tulevat huoneeseeni lohduttamaan minua. Haluaisin olla vain yksin, mutta äiti ja isä eivät suostu lähtemään, enkä minä halua alkaa riitelemään heidän kanssaan. He tarkoittavat kuitenkin vain hyvää.

25.4.2023 "Moi! Oltiin taas Jannalla ja Jerellä viime viikonloppuna. Onneks tällä kertaa Ailon kanssa. Nukutaan siellä aina Ailon kanssa samassa huoneessa, joten tiesin, et mul ei ois hätää. En tosin osannu varautuu siihen, miten hirveetä oli mennä sinne taloon. Sinne samaan huoneeseen... Joo, en saanu nukuttua sinä viikonloppuna tuntiakaan. Onneks se on kuitenki vaan yks viikonloppu. Mul ei vieläkään mee paremmin. Oikeestaan vaan huonommin. Joka päivä kaikki ajatukset vaan pahenee. Oon käyny siinä ihme chatissa juttelemassa, mutta ei sekään oo auttanu enää pitkään aikaan. Oon niin lähellä luovuttamista tällä hetkellä. En vaa meinaa enää jaksaa. Yritän kyl parhaani. "

Jos vain olisin tiennyt... En voi edes kuvitella, mitä Milo on joutunut kokemaan ja vielä joutunut pitämään sen kaiken salaisuutena. Se on täytynyt tuntua kauhelta. Hän on jäänyt sen kaiken kanssa niin yksin. Minulla on kaikki mahdolliset psykiatrit, kriisityöntekijät ja tietysti vanhemmat. Milo oli ihan yksin. Vaikka ei hänen olisi tarvinnut olla. Eihän?