Lover of the dark side

1

Minulle oltiin sanottu että, toisen ihmisen menettäminen tuntuu kuin itse kuolisi. Minusta tuntuu juuri nyt sille.

Menetin äitini pari viikkoa sitten. Hän kuoli aivosyöpään, emme edes tienneet siitä isän kanssa, kunnes äiti kertoi meille. Lääkkeet eivät enää lopussa tehonneet, äitistä tuli vain hiljainen ja sekava.

Yhtenä iltana äiti sai kohtauksen ja jouduimme soittamaan ambulanssin hakemaan hänet sairaalaan.
Kun saavuimme isän kanssa sairaalaan lääkärit olivat meitä vastassa naama "osan otto" ilmeellä. He kertoivat äitin kuolleen ambulanssissa ja mitään ei ollut enää tehtävissä.

Muistan sen kun romahdin lattialle itkemään ja hoitajat rupesivat rauhoittelemaan minua, isä mukaan lukien kyyneleet silmissä.
Se hetki pyörii mielessäni aamuin, öin ja jopa nukkuessani.
En pysty unohtamaan toista tärkeää ihmistä elämästäni ja sitä miten hienoja muistoja me koimme yhdessä.

Herään öisin siihen, että olen hikinen ja nähnyt unta taas äidistä. Isä tuli taas huoneeseeni rauhoittelemaan minua. Sitä on tapahtunut kuolemasta lähtien.

Isä on maksanut minulle aikoja terapiaan. On se vähän auttanut puhua jollekin ihmiselle tunteistani, mutta ei tarpeeksi.

Yhtenä päivänä isä kutsui minut keittiöön puhumaan jostakin.
"Kuule, on mennyt jo kaksi kuukautta äidin kuolemasta, etkä sinä Ava ole vieläkään normaali oma iloinen itsesi."

"En pysty olla iloinen, kun ajattelen äitiä isä."

"Terapia ei näytä paljoa tehoavan."

"Kyllä se on auttanut vähän, mutta en pysty ajattelemaan muuta kuin äitiä nähdessäni hänen tavaransa."

"Minä olen Ava jo katsellut muualta taloja joihin voisimme muuttaa. Tiedän että tämä on lapsuuden kotisi, mutta se voisi auttaa sinua ajattelemaan muuta kuin äitiäsi ja mennä elämässä eteenpäin. Mitä sanot?"

"No se tuli kyllä aika yllätyksenä, mutta se kuulostaa itse asiassa aika hyvälle."

"Hyvä. Kuulostaisiko kunta Washingtonissa nimeltään Forks hyvälle?"

"Ai Twilight Forks?" Isä nyökkäsi. "Tottakai isä. Sinä tiedät että rakastan sitä elokuvasarjaa. Sehän olisi unelmaa muuttaa sinne."

Isä nauroi vain sanoilleni. "Saisit käydä sitä samaa lukiota kuin ne vämpyyrit."

"Iiiiik. Se olisi ihanaa. Tapaisinkohan minäkin oman Edward Cullenin niinkuin Bella?"

Isä naurahti sille, kun en kommentoinut mitään isän sanoessa vämpyyri, vaikka yleensä korjaan isää sanomalla sen olevan vampyyri. En kerkeä miettiä sitä nyt vaan rupesin hössöttämään siitä, että koluaisin kaikki paikat lävitse Forksissa.

*Kolme viikkoa eteenpäin*

En voi vieläkään uskoa että muutamme Forksiin. Osa tavaroista onjo uudessa talossa. Talolta on suunnilleen kuusi kilometriä koululle. Kuljen sitten kouluun omalla autolla minkä sain vanhemmiltani 17-vuotis syntymäpäivälahjaksi. Äiti. En ole miettinyt häntä vähään aikaan, vaan olen melkein hyppinyt onnesta muutosta. On vaikeaa kuvitella jättää oma lapsuuden koti tyhjäksi.

Katsoin omaa huonettani missä oli jäljellä enää vain urheilulaukku ja sen päällä pehmoleluni Rekku. Sain sen isovanhemmiltani kastajaisjuhlassani. Se on säilynyt hyvin nämä 16-vuotta.

Havahduin siihen kun isä huutaa, että on aika lähteä.
Katson huonettani vielä viimeisen kerran ja sitten painun ulos urheilulaukku olalla ja toisessa kädessä nalle.
Laitan tavarani auton kyytiin ja menen istumaan penkille.
Katson viimeisen kerran taloa ennen kuin se häviää puitten taakse.

Käänsin katseeni isään joka jo katsoi minua. Hän otti kädestäni kiinni ja piti toisella ratista.

"Tehdään tämä yhdessä Ava."

"Tehdään tämä yhdessä isä." Toistin hymyillen. On meidän aika aloittaa uusi luku tarinassamme.