Kun kasvoin
mun kädet kasvoi yhteen kuoleman kanssa
ja me käveltiin niin pitkän aikaa.
Kun mä muutuin niin se muuttui mun kanssa
kun olin yksin niin se oli aina mun mukana.
Joskus se oli mun ainut ystävä ja joskus
se katsoi vierestä kun nauroin.
Kun mä kasvoin ja mun kädet kovettui
kuoleman kädet sopi mun omiin täydellisesti
vuosi toisensa jälkeen.
Ja tiesin aina että meidät haudataan yhteen
niin kuin renesanssin rakastavaiset,
mut kun oli mun aika maistaa sitä suolavettä,
ekaa kertaa pelkäsin.
Kuolema tunsi mun elämän läpikotaisin
kukaan ei ollut mun vierellä niin kuin se.
Jos mä senkin menettäisin,
mitä mulle jäis?
Kuoleman nimeen mä vannoin,
ja kun rikoin lupaukset se kuiskaili mun korvaan.
Kuolema oli mun toinen käsi
ja sen kautta se hoiti hommiaan.
Kai siks oli luonnollista että mäkin
kuolin sen käden kautta.
YOU ARE READING
VIHA JONKA UNOHDIN
PoetryKolme vuotta ei ole pitkä aika elää. Kolme vuotta on pitkä aika istua kuopassa ja kyynelehtiä jo kadonneita. Niin aika määritellään, jos multa kysytään. (Runoja, koska vaikka kirjan sivut ja sanat loppuu niin tää viha on kuolematon. Ja koska kolme v...
