Tiiätkö,
kaikista eniten vihasin sitä tunnetta kun kiipeilyseinästä piti päästää irti ja luottaa, että vaijerit laskisivat alas.
Ja sitten, kun olen hiljaisessa avaruudessa yksin, en usko pelkääväni mitään. Tai siis, aina on olemassa pelkoa. Mutta avaruutta mun ei tarvitse pelätä. Istun kapselissa ja katselen Jupiterin kuita. Annan yhden miehen alukseni lipua tasavauhtia, kahdeksan kilometriä sekunnissa. Luulen, että jossain Neptunuksen naapurustossa tuntisin vihdoin olevani vapaa. Happea ehkä juuri riittäisi sinne-- en saa henkeä kuitenkaan. Pääsisin eroon maallisista kahleistani, niin kuin sanotaan, siis siitä työstä ja siitä pojasta ja siitä perheestä ja siitä niskakivusta.
Radio lakkasi toimimasta yläilmakehässä, murskasin sen kyynärpäällä. Pienenä halusin olla astronautti, se oli ennen kuin tutustuin kapitalismiin ja yksipuoliseen rakkauteen. Sen jälkeen halusin olla vapaa-- vaikkapa sademetsässä tai Chilen vuoristoissa. Se oli ennen kuin tutustuin sääliin ja säntillisyyteen, sitten tulin tänne. Täällä ei ole mitään. Tähtisumua, toivoa ja toimettomuutta. Siitä ja sitä varten mut on tehty. Oon siis melkein helpottunut, kun jossain vaiheessa Bowien avaruuslaulun lohdullinen hyräily loppuu.
VOCÊ ESTÁ LENDO
VIHA JONKA UNOHDIN
PoesiaKolme vuotta ei ole pitkä aika elää. Kolme vuotta on pitkä aika istua kuopassa ja kyynelehtiä jo kadonneita. Niin aika määritellään, jos multa kysytään. (Runoja, koska vaikka kirjan sivut ja sanat loppuu niin tää viha on kuolematon. Ja koska kolme v...
