Closer || M.C fanfic In Finnish

Luku 4: Painful Memories

Danielan pov

Koko tilanne on ahdistava. En pysty kertomaan mitään, en pysty laittamaan palaakaan suuhun, enkä varsinkaan pysty menemään takaisin sisälle.
En enää kestä, vaan joudun nousemaan ja lähtemään pois.

"Mihin sä oikein lähdet?", Luke kysyy.
"Mulla on niin huono olo että taidan vain mennä kotiin", valehtelen.
Olen erittäin hyvä siinä nykyään.

Hän nyökkää. "No mä voin kertoa opettajille."
"Kiitos", vastaan hymyillen ja kävelen pois.

Harhailen sinne tänne, kunnes lopulta löydän yhden tietyn paikan.
Se on syrjässä oleva, pieni alue jonka keskellä on kaunis, pieni vesiputous ja istumapaikkoja. Paikka on selvästi unohdettu sillä vesiputouksen ympäristö on kasvien valtaama.
Teen tieni yhdelle penkeistä ja käännän katseeni vesiputoukseen. Veden virtauksen rauhallinen ääni saa minut automaattisesti ajattelemaan äitiä.
Äidillä oli aina tapana tuoda minut ja Emily tänne ja kertoa ihania asioita maailmasta.

Hän lohdutti aina kun tarvitsi ja sai minut hymyilemään aina kun olin synkimmilläni.
Äitini oli sellainen että hän halusi ottaa kaikkien tuskan harteilleen, ja kaikesta surusta huolimatta hän antoi vain rakkautta. Muistan kerrankin kun olin nuorempi, ja me kävelimme äitini kanssa kaupungilla ja tien poskessa istui nainen pienen lapsen kanssa. Molemmilla pilkotti vaatteiden läpi luita ja tuska paistoi kasvoista. Siltikään kumpikaan ei sanonut sanaakaan.
Ennenkuin ehdin sanoa sanaakaan, äitini käski minun odottaa ja hän kävi kaupassa. Odotin kiltisti kaupan ulkopuolella ja äitini tuli kaupasta mukanaan kaikenlaista syötävää ja juotavaa. Hän meni antamaan kaiken naiselle ja hänen lapselleen. Hän myös antoi heille 500 dollaria, mikä oli suurinpiirtein hänen koko lompakkonsa sisältö.
Muistan kysyneeni miksi hän antoi kaikki rahat lompakostaan. Meillä ei ollut siihen aikaan paljoa rahaa, mutta hän teki sen silti.
Muistan hänen selittäneen että vaikka meillä ei ollutkaan paljoa rahaa, meillä oli koti ja saimme rahaa joka kuukausi. Meidän tehtävä on huolehtia niistä jotka eivät saaneet siihen itse mahdollisuutta.
En luultavasti perinyt äitini geenejä.

Kuitenkin, hän oli hyvä ihminen eikä ansainnut sitä.
En halua saada mielikuvaa päähäni, mutta en voi sille mitään.
Yhtenä iltana olimme ajamassa kotiin teatterista. Äiti ja isä päättivät lähteä vuosipäivänsä takia sinne.
Minä olin tarjoutunut huolehtimaan Emilystä jotta he olisivat saaneet omaa aikaa, mutta he kieltäytyivät samantien.

Tiesin sen johtuvan epäluottamuksesta: riski siihen että vedän jotain kamaa oli liian suuri. Kumpikaan vanhemmistani ei halunnut myöntää sitä, mutta näin sen heidän ilmeistään.
Olisin halunnut vain huutaa heille että en ikinä tekisi mitään sellaista pikkusiskoni lähellä.
Hän merkitsee minulle paljon enemmän kuin yksikään päihde tai kaikki niistä yhteensä, vaikka en osannutkaan näyttää sitä.

He päätyivät lopulta ottamaan meidät mukaan.
Vaikka aluksi käyttäydyinkin aluksi erittäin huonosti, pystyin lopulta jopa hymyilemään. Muistan jopa ajatelleeni sinä päivänä pitkästä aikaan positiivisesti.

Mutta kenelläkään ei ollut aavistustakaan mitä seuraavaksi tapahtuisi.
Muistan katselleeni auton ikkunasta sadetta. Oli jo myöhä joten Emily oli nukahtanut minuun nojaten. Yhtäkkiä auto pysähtyi notkahtaen rengasrikon takia. Minun vain käskettiin pysymään autossa jottei Emily heräisi. Tein niinkuin minulle sanottiin ja katsoin vanhempieni säälittävää yritystä vaihtaa rengasta.
Lopulta he päättivät pysäyttää seuraavan ohiajajan ja pyytää apua.

Kun viimein paikalle tuli auto, äitini siirtyi muutaman askeleen sivulle ja heilutti käsiään autolle. Mutta ne pari askelta ratkaisivat hänen kohtalonsa. Auto ei nimittäin hidastanut, ja kaikki tajusivat sen liian myöhään.
Seuraava mielikuvani on törmäys, kovat huudot ja äitini verinen ruumis asfaltilla.
Käskin täydessä paniikissa itkevän Emilyn pysyä autossa ja avasin oven. Koko kehoni tärisi ja itkin täysillä. Olin aivan shokissa.
Isäni piteli äidin ruumista käsivarsillaan, ja olen varma ettei hänkään tiennyt oliko äiti elossa vai ei. Toisella kädellään hän silitti äidin hiuksia ja toisella hän piti puhelinta.
"Mene autoon", hän sanoi minulle itkien kun oli saanut hälytettyä apua.
En vastannut vaan jäin katsomaan äitini hentoa ruumista. Hänen kasvonsa... ruumis... Se oli jotain mitä sanoilla ei voi kuvailla.
Muistan hämärästi kaatuneeni polvilleni itkemään ja yrittäneeni ottaa äidistäni jonkinlaista otetta.
"Daniela kiltti... mene autoon." Isä sanoi minulle ainoilla voimillaan.
"Sinä tai Emily ette saa nähdä tätä yhtään enempää."
Äitini huuto kaikui mielessäni ja jalkani eivät meinanneet kantaa minua. Mutta tein niinkuin oli pakko. Menin autoon missä Emily itki.
Luojan kiitos hän ei tullut ulos autosta.
Halasin pientä tyttöä ja yritin lohduttaa, mutta se sai minut vain itkemään entistä voimakkaammin.

Ambulanssi tuli paikalle nopeasti, mutta ei tarpeeksi.
"Otan osaa", oli ainoat sanat mitkä muistan kuulleeni. Äitini oli kuollut samantien, ja syyllinen oli ollut poliisien mukaan rattijuoppo jota ei ikinä edes saatu kiinni.
Jouduin katsomaan vierestä äitini kuolemaa, ja näen siitä edelleen painajaisia. Hänen kuolleen ruumiinsa kylmät kädet. Hänen verinen ruumiinsa märällä asfaltilla. Huudot. Auto joka ei edes hidasta. Isäni tuskainen ilme ja pikkusiskoni itku. Ikävä äitiäni kohtaan.
Mikään niistä ei jätä minua öisin rauhaan.

En edes huomannut aluksi, mutta nyt silmäni vuotavat kuin vesiputoukset. En voi hillitä itkuani vaan alan sydän hakaten hakkaamaan käsiäni metallipenkkiin.
Helvetin helvetti. En voi saada kohtausta juuri nyt.
Mutta juuri niin tapahtuu.

/// anteeks ei oo tullu lukui pitkään aikaan :( mult vaan katos inspis kokonaan pitkäks aikaa... ja tästä luvusta tuli nyt tylsempi mut toivottavasti kestätte