Closer || M.C fanfic In Finnish

Luku 1 - Same old shit but a different day

Äitini kuoleman jälkeen isäni päätti että meidän on hyvä lähteä pois Canberrasta, ja muuttaa jonnekkin muualle. Ironisesti paikaksi sattui Sydney, paikka jossa olimme muutamia vuosia sitten asuneet. Minusta lähtö Canberrasta oli hyvä ajatus, mutta en olisi silti halunnut Sydneyhin. Siellä ainoa ystäväni oli ollut Luke Hemmings, ja muut lähinnä vain kiusasivat. Kiusasivat koska olin niin massasta poikkeava.

Ja olen edelleen.

Muuttopäivänäkin päälläni oleva asu on kaikkea muuta kuin tyttömäinen: pipo, musta nahkatakki, ylisuuri bändipaita minkä olin laittanut revittyjen farkkushortsieni sisään, mustat polvisukat ja maiharit. Se oli onnistunut asu, mutta vain omassa tyylissään. Muut tytöt vain katsovat minun tyyliäni kieroon, ja minusta oletetaan aina pahinta pelkän tyylini takia. Ennen pukeuduin tyttömäisiin vaatteisiin, mutta mitä isommaksi kasvoin, tyylini alkoi muuttumaan vielä grungemaiseksi ja 12-vuotiaana minua alettiin kiusaamaan sen takia kunnolla.

En edes ole pahimmasta päästä: en tupeeraanut hiuksiani tai vetänyt paksuja meikkikerroksia naamaan, enkä pukeutunut kovin pahasti. Muiden mielestä se vain eroaa liikaa, sillä normaalisti tytöt pukeutuvat aina kaikkiin tyttömäisiin vaatteisiin (ja se asia ei vieläkään ole muuttunut miksikään). 14-vuotiaana kiusaaminen oli pahinta. Sinä aikana ainoa ystäväni oli Luke Hemmings, ja hänkin joutui kiusatuksi yritettyään puollustaa minua.

Sen jälkeen muutimme perheeni kanssa Canberraan, eikä tilanne sielläkään ollut kovin hyvä. Siellä minua ei kiusattu muuta kuin aluksi, eikä silloinkaan paljoa. Myöhemmin ajauduin siihen kapinallisporukkaan, jonka seurauksena minusta ei enää uskallettu sanoa yhtäkään pahaa sanaa. Poltin, join ja kokeilin huumeita. Äitini ja isäni alkoi tulla epätoivoisiksi, mutta minä en välittänyt. Sitten äitini kuoli...

Ja me muutimme tänne, paikkaan missä minun päätä tungettiin vessanpönttöön, koska olin erilainen. Ja olen edelleen, mutta nyt osaan tapella takaisin. Siitä saan kiittää niitä piirejä missä olin liikkunut ainakin edelliset puoli vuotta, ennen äitini kuolemaa.

"Dani tää painaa", sanoo 10-vuotias pikkusiskoni Emily ja roikottaa muuttolaatikkoa kädessään.

"Anna se tänne", kehotan, ja otan laatikon Emilyltä.

Pikkusiskoni on aina ollut minulle todella tärkeä, tärkeämpi kuin äiti ja isä, vaikka hekin olivat ennen minulle todella tärkeitä. Ja ovat edelleen...

Mutta jopa silloin kun olin kotiarestissa ja isä ja äiti olivat minulle vihaisia, Emily aina tuli salaa huoneeseeni ja yritti antaa minulle herkkuja jotka varasti kaapista.

Silloin mieleni ei tehnyt muuta kuin tupakkaa, joten torjuin ne aina.

Ja vaikka välillä käyttäydyin todella huonosti häntä kohtaan, hän silti tykkäsi minusta ja yritti aina lohduttaa. Ulkonäöltään hän oli perinyt isämme italialaisia geenejä, kun taas minä olin vain aivan tavallinen Australialainen, melko kalpealla iholla ja sinivihreillä silmillä. Hän oli toisaalta myös se iloisempi ja sosiaalisempi, minä se syrjäytyneempi. Nykyään Emily halusi aina että minä valitsen hänelle vaatteet, ja sen seurauksena hänellä oli aina päällään jotain hieman rock-henkistä.

Isäni taas... No hän on mukavin mies ketä voi isäksi toivoa. Täydellinen isä kaikin puolin, vaikka minä en sitä lähiaikoina ole osannutkaan arvostaa. Hän hyväksyy sen, etten ole niinkuin muut teinit, eikä häntä haittaa se. Hänellä on aina tapana sanoa, että:

"Dani-kulta. Sä erotut massasta, koska sä oot oma ittes. Sun hiukset, pukeutuminen, kaikki... Ne kertoo vaan että sussa on asennetta. Muut on vaan kateellisia sun loistolle."

Hän oli jaksanut silti huolehtia minusta, vaikka en ikinä ole ollutkaan helpoin lapsi (varmaan sekin vaikutti siihen että tulin aina kiusatuksi) ja silloin kaikki ne piirteet voimistuivat minussa kun jouduin väärään seuraan. Ja kun äiti kuoli... no, hän on silti jaksanut.

Äitini taas oli... täydellinen äiti. Samanlainen kuin isä.

Hän aina kannusti minua olemaan oma itseni, eikä häntä ikinä haitannut se, etten suostunut pukeutumaan pitsimekkoon. Hän osti minulle jo nuorena ollessani juuri sitä kun halusin, ja hyväksyi sen että musiikki on minulle tärkeämpää kuin mikään muu maailmassa. Hän aina kehui lauluääntäni ja soittotaitojani, mutta tiedän sen johtuneen siitä että hän halusi kannustaa. Ja siinä hän olikin aina hyvä.

Meidän talo on kiva. Yksinkertainen, ei mikään kovin suuri (mutta riittävän iso) omakotitalo kivalla kadulla. Siinä on suuri piha, ja talo on todella valoisa. Omassa huoneessani on todella suuri erkkeri-ikkuna merelle päin. Tavaroiden kantaminen sisälle ei ollut kovin mukavaa, koska ulkona satoi kaatamalla.

 "Dani sä voisit käydä iskemässä jonkun pojan auttamaan meitä", isä vitsailee.

"Hahhah", sanon sarkastisesti. "Ihan kuin joku lähtisi tällaisen kummajaisen mukaan."

"No minusta ainoat kummajaiset on ne tylsät barbie-nuket mitä nykyään nuoret naiset on. Pukeutuu niin tylsästi eikä erotu joukosta mitenkään", iskä mutisee kun kannamme muutaman laatikon sisälle.

"No kysy vaikka suurimmalta osalta, ihmiset oikeasti pitää niistä. Minun tukka ja lävistys kuulemma vain oikein karkottaa kaikki ympäriltä."

"Ai senkö takia ne muuttomiehet vain toivat huonekalut nopeasti sisälle ja livistivät rahojeni kanssa auttamatta näiden laatikkojen kantamisessa, jotka he törkkäsivät vain ulos kuormastaan?", isä naurahtaa.

Nauran. "Ehkä. Tai ehkä sä vaan voisit palkata kunnon muuttomiehiä ensikerralla."

Sinä iltana sängyssä minun oli vaikea saada unta. Seuraavana päivänä olisi ensimmäinen päiväni siinä koulussa.

Ensimmäinen päiväni koulussa missä vuotta vanhempi Michael Clifford joskus kiusasi minua niin paljon että meinasin jäädä joka päivä kotiin vain itkemään...

Tän luvun tarkotus oli vaan vähän niinkuin kertoa jotain hahmosta, eikä olla sen ihmeellisempi :)