Tiet || Larry

Merkityksetön

Jarrut kirskuvat kuin vanhassa pyörässä Louisin väistäessä oikealta tulevaa autoa. Sateelle ei riitä, että se on kastellut jo takin ja sukat läpimäriksi vaan piiskaus jatkuu koko matkan aina kotiovelle saakka. Ikkunoista ei kajasta valoa, ei edes siskojen huoneesta, silti Louis huutaa olevansa kotona. Märkä takki liimautuu ilkeästi paljaita käsivarsia vasten ja jääkaapin valo ilkkuu nälälle, joka on möyrinyt vatsassa koko matkan kirjastolta kotiin.

Poika pirskottaa vettä kasvoilleen ja hankaa otsaltaan hien. Vesi on kylmää, sillä siskot käyttivät koko varaajan kapasiteetin leikkiessään merirosvoja, mutta se ei liiemmin haittaa Lousia. Sillä ei ole merkitystä. Peilistä tuijottaa poika, jolla on huono ryhti, väsyneet silmät ja kalvakka iho. Etummaiset hiukset valuvat kasvoille ja saavat ne näyttämään naurettavilta. Naurettavilta, tajuatko?

Oven takaa kuuluu huutoa. Kun Louis avaa oven, hänen ohitseen säntää tyttö housut kintuissa ja läimäyttää sen perässään lukkoon. Äiti kävelee rappusia alas keräten lattialle lojumaan jääneitä vaatekappaleita syliinsä ja puhuu samalla puhelimeensa viikonlopun konsertista. Alakerrassa Daisy soittaa viidettä kertaa Madonnan La Isla Bonitaa ja laulaa mukana jokaisen kertosäkeen.

Katto on yhtä valkoinen kuin viime yönä. Koko päivän vaivannut väsymys on poissa ja nyt päässä pyörii kasvoja, jotka osoittavat sormella ja nauravat. Ne muuttavat silmät viiruina muotoaan jatkuvasti: ensin siinä on historian opettaja Mr. Collins, seuraavaksi Nick viimeiseltä vuosiluokalta ja sitten isä. Jokaiset kasvot huutavat asioita mitä Louis ei ole, mitä hän tekee väärin ja mitä hänestä ei koskaan tule. Pilkalla ja pahoilla sanoilla ei oikeastaan ole mitään merkitystä vaan tunteella, joka saa hänen olonsa epämukavaksi ja valvottaa. Se on samanlainen tunne, mikä tulee pesemättömistä käsistä tai liian tiukoista farkuista, epämukava. Lopulta poika nukahtaa. Katulampun valo heijastaa sälekaihtimien varjoja hänen kasvoillensa, joilla on levollinen ilme, levollisempi kuin koko päivänä.

Louis on aina ollut se poika joka valitaan toiseksi viimeisenä joukkueeseen: aluksi liian huomaamaton muttei kuitenkaan luokan hitain surkimus, joka hengästyy pelkästä ajatuksesta. Hän ei loista taidoillaan missään ylitse muiden, muttei myöskään ole niin huono, että sen pistäisi merkille. Louisia ei erityisemmin pistetä merkille. Useimmille hän on se yksi poika rinnakkaisryhmästä, paitsi Niallille joka on ollut hänen parhain ystävänsä alaluokilta saakka. Niall ilmestyi luokkaan eräänä sateisena aamuna. Hän istui toisen rivin ikkunapaikalla vettä valuen ja muut lapset pilkkasivat hänen pissanneen housuunsa. Louisia poika säälitti niin, että hän ojensi salaa Niallille hienoimmat tussinsa, punaisen ja sinisen kiiltotussin. Välitunnilla Niall antoi Louisille kuvan autosta, jonka hän oli värittänyt uusilla kynillään ja niin heistä tuli ystävät. Yllättävää tapahtumassa on se, ettei Louis lapsenakaan osoittanut erityistä kiinnostusta mihinkään, ei luokkakavereihin, ei harrastuksiin, ei Niallia lukuun ottamatta oikeastaan mihinkään.

Uni muuttuu levottomaksi ja otsa hikoaa uudelleen. Suu aukoo tyhjää ja ruumis säpsähtelee. Sisällä unessa Louis pakenee hahmoa, joka ilmestyy aina uudestaan ja uudestaan hänen eteensä. Hahmon kasvot ovat vääristyneet epäinhimillisiksi. Se hymyilee ja koettaa tarttua poikaa kädestä ja mitä lähempänä sen käsi on, sitä kylmemmäksi ilma muuttuu. Tie, jota pitkin Louis juoksee, haarautuu lukemattomiksi poluiksi ja jokainen näyttää yhtä mustalta. Sitten joku tarttuu häntä jaloista ja nauraa samaa naurua kuin Mr. Collins.

"Se oli unta, se oli vain unta. Rauhoitu," ääni koettaa sanoa Louisin päässä, mutta sydän ei suostu uskomaan vaan takoo rinnassa niin lujaa että koskee. Hetken aikaa keho on lamaantunut. Kello näyttää puolta kuutta, mikä tarkoittaa että vielä voisi nukkua makeasti tunnin tai pari, mutta Louis ei jaksa enää yrittää. Hän pukee päälleen ja kävelee hiljaa kylpyhuoneeseen pesemään kasvonsa. Yön aikana vesi on lämmennyt, mutta se on yksi ja sama. Ei lämpö tee siitä parempaa.