Tiet || Larry

Hiljainen aamu

Kaksi poikaa kävelee rinnakkain ja vaiti. Heistä kumpikin tietää, ettei kaikki ole kunnossa, mutta tällaisena aamuna ei tunnu oikealta puhua ongelmistaan. Puiston pikkulinnut ovat heränneet ja sirkuttavat iloisesti auringon lämmittäessä vatsaa. Auringosta huolimatta Harry tuntee ihonsa nousseen kananlihalle, mutta pitää hammasta purren sen sisällään.

Kirjasto on pimeä, tietenkin on, ei se avaa oviaan tuntikausiin. Louis tiesi sen, kun pyysi Harrya mukaansa. Harry oli vain näyttänyt hänestä niin surkealta kasvot sinertäen. Kaikki se rohkeus, jolla Louis vielä äsken kannatteli päätään, murenee pala palalta hänen koettaessaan kuumeisesti keksiä, miksi he seisovat tyhjän rakennuksen edessä. Sanat eivät suostu tulemaan ulos suusta, eikä hänellä niitä olisikaan. Jos ei ole mitään tähdellistä sanottavaa, on parempi olla vain – "Hei Louis" - hiljaa.

"Mentäiskö kuitenkin kahville?" Harry kysyy.

"Joo, mennään vaan", Louis sanoo ja hymyilee helpottuneena.

Louis ei ole suoranaisesti ujo, hän ei vaan ole seuraihminen sanan varsinaisessa merkityksessä. Yleensä supliikit ihmiset saavat hoitaa kevyen jutustelun, ja hän vastailee kohteliaasti esitettyihin kysymyksiin ja naurahtaa oikeassa kohdassa. Kuitenkin tilanteissa, joissa hänen pitäisi itse kannatella tunnelmaa, Louis menee totaalisesti lukkoon.

Harry kaivaa kävellessään povitaskusta tupakka-askin, jonne on jäänyt juhlien jäljiltä vielä muutama tupakka. Louis katsoo poikaa, joka reagoi katseeseen kohottamalla askia tarjoavaksi eleeksi.

"Ihan miten vaan", Louis vastaa ja laittaa tupakan suuhunsa.

He jatkavat matkaa muutaman minuutin hiljaisuudessa. Louis ei ole varma mihin he ovat menossa, mutta hän veikkaa vahvasti jotakin huoltoasemaa, sillä mistä muualta saisi kahvia tähän aikaan. Lähimmälle saa kävellä vielä joitakin kilometrejä, ja kengät ovat alkaneet hiertää kantapäistä. Jokaisella askelmalla kenkä hieraisee ihoa vähän kovempaa, ja joka kerta iho muuttuu vähän herkemmäksi. Louis tavallaan pitää siitä tunteesta, ei niinkään kivusta vaan vallan tunteesta. Hänellä on valta pysähtyä milloin tahansa ja lopettaa kipu, mutta silti hän antaa sen jatkua.

Louis ajattelee kevätaamun näyttävän yllättävän kauniilta. Maailmassa on harvoja asioita, jotka ovat kauniita. Tämä aamu on kaunis, vanhat kuvakirjat ovat kauniita, äiti on kaunis hääkuvassa ja se kiharapäinen poika unesta, hän oli kaunis. Samaan aikaan Harry horjahtaa eteenpäin ja on kompastua jalkoihinsa. Hän nauraa hämillään ja nostaa itsensä taas tasapainoon. Louis katsoo ensimmäistä kertaa kunnolla Harryn kasvoja, ja ne näyttävät pelokkailta. Vihreitä silmiä reunustavat tummat kuopat, leuka on jylhä ja katse koettaa vaikuttaa varmemmalta kuin onkaan. Vasen poski sinertää hurjan näköisenä, mutta se ei saa Harrya näyttämään karskilta; Louis näkee ainoastaan pienen pojan joka pelkää, pelkää niin saamaristi.

"Mä en tiennyt, että sä poltat", Harry tokaisee.

"En mä kai poltakaan", Louis vastaa edelleen ajatuksissaan.

"Nyt kuitenkin?"

"Niin. Tai sillä ei ole mulle suuremmin väliä mitä mä teen."

Nyt Harry on vuorostaan hiljaa. Louisin salaperäisyydessä on jotain joka kiehtoo häntä. Hän on olevinaan välinpitämätön, mutta hänen silmistään välähtelee välillä, harvoin mutta välähtelee kuitenkin, niin suurta intohimoa, ettei Harry ole koskaan ennen nähnyt mitään sellaista.

Louis vaikuttaa koko ajan niin itsevarmalta. Niin itsevarmalta, ettei hänen tarvitse kannatella keskustelua tai edes vastata kysymyksiin. Hän voi vain päättää, että keskustelu loppuu tähän. Louis voi istua koulun pihalla ja lukea satukirjaa. Mä en ikinä kehtaisi. Ja se mitä se sanoi tupakoimisesta, ettei sille ole väliä. Ja ettei sille ole väliä mitä se tekee. Mulle ainakin on väliä. Jos mä saisin tehdä mitä haluaisin, niin lähtisin pois täältä. Tai olisin näkymätön. Se ois hienoa, vaikka edes päivän ajan. Voisin vaan kuljeskella kotona huoneesta toiseen ja ihan rauhassa.

"Mitä sä tekisit, jos saisit olla päivän näkymätön?" Harry sanoo ajatuksensa ääneen.

Kysymys yllättää Louisin, eikä hän tiedä mitä poika odottaa hänen vastaavan. Kysymykset, joihin ei ole oikeita vastauksia tai joita ei voi vältellä, rasittavat Louisia. Näkymätön, sehän tarkoittaa, että voisi kulkea missä tahansa ilman, että kukaan huomaa. Toisaalta ei se paljon poikkeaisi nykytilasta. Voisi myös seurata ihmisiä ja kuunnella keskusteluja salaa, mutta yleensä silloin kun kuuntelee toisia salaa saa kuulla vain ikäviä asioita. Voisi matkustaa ilmaiseksi bussilla. Viimeisimmän ajatuksensa Louis sanoo ääneen ja Harryn kasvoille leviää hymy.

"Kaikista mahdollisista asioista matkustaisit ilmaiseksi bussilla?"

"Joo", Louis vastaa hämillään, "mutta en mä erityisesti haluaisi olla näkymätön."

"Mikset?"

"Ei mun tarvitse olla."

"Ei tarvitse. Mitä sä tarkoitat?"

Louis ei enää vastaa, sillä sanat ovat taas jumissa. Hän ei tiedä mitä vastaisi.

"Mä haluaisin olla välillä näkymätön", Harry sanoo hiljaa eikä Louis jatka aiheesta enempää.

Edessä välkkyvät bensa-aseman kyltit. Tankeilla on aamuruuhkaa ja pyöröovista kävelee juuri sisään joukko miehiä haalareissa. Kuin yhteisestä päätöksestä he ohittavat sisäänkäynnin ja suuntaavat kohti ulkoterassia. Louis istuutuu betoniselle kaiteelle ja Harry seuraa hänen liikettään.

Kaksi poikaa istuu vieretysten betonilla ja vaiti. Roska-auto ajaa takaluukku rämisten heidän ohitseen ja uhkarohkea lintu tulee seisomaan aivan portaiden viereen, mutta ne eivät saa aikaan keskustelua. Heidän välissään on metri sähköä. Sähköä, joka estää liikahtamasta ja jonka luoma jännite kasvaa joka hetki kymmenkertaiseksi.

"Louis, sä olet omituinen tyyppi."