novelleja

vainoharhaisuutta

AN
tää on se novelli josta oon puhunu harvoille ja valituille

NAUTTIKAA!

Vainoharhainen katse pyyhkäisee huoneen nurkasta nurkkaan huolellisen tarkasti. Kädet, jotka pysyvät epätoivoisin yrityksin kiinni kyljissä, värisevät kuin haavanlehdet. Niitä ei pysty hillitsemään. Hikikarpalo jää hetkeksi odottamaan sopivaa hetkeä norua pitkin kauhusta kalpeita kasvoja.

Ketään ei näy missään, vaikka mies voi vannoa kuulleensa kolinaa juuri täältä. Hän kääntyy ympäri lähteäkseen, hapuilee metallista kahvaa epävakaisiin sormiinsa. Ovi ei liiku mihinkään. Hetkeksi miehen ajatukset täyttävät hirvittävät skenaariot. Oven takana seisoo psykopaatti lihaveitsi käsissä. Hänen selkänsä takana lymyää pitkäkutrinen pikkutyttö viininpunaisten läikkien tuhrimassa mekossa. Hän vetää syvään henkeä, kääntyy äkillisesti vain nähdäkseen tyhjän huoneen.

Mikä pidättelee ovea?

Mies nappaa itseään niskasta kiinni ja kauhusta jäykkänä kurkistaa oven taakse.

Ei mitään.

Vilunväreet kulkevat toistamiseen tämän selkärankaa pitkin kuin liukumäkeä laskeva lapsi. Hänen katseensa kulkeutuu omiin jalkoihinsa ja siinä samassa hän huomaa ovistopparin asetettuna siististi oven alle. Hän naurahtaa hermostuneisuus kaikoten taivaan tuuliin ja nappaa harmaan palikan heittäen sen sivummalle. Tyystin unohtaen äänet, joiden kuulumisesta ei ole kulunut kauaakaan, hän sulkee oven helpottuneena.

Melkein saman tien mies jähmettyy paikoilleen ja tuijottaa nyt pilkkopimeää käytävää. Sydän lähtee kiivaaseen laukkaan ja yksinään asuva on huomaavinaan jonkin suhahtavan mustuudessa yhtä nopeasti kuin salama tummien kumpupilvien vuoraamalla taivaalla. Hengitys tihenee automaattisesti eikä liikkumisesta tule mitään. Hän hamuaa valonkatkaisijaa ja juuri kun mies tuntee muovin sormenpäissään, hänen ihokarvansa nousevat pystyyn. Käytävän päässä, normaalisti verhoilla pimennetystä ikkunasta on nyt suora näkyvyys kuun kalvakan valon täplittämälle pihamaalle. Näky on tuttu, mutta jokin varjoissa kiinnittää miehen merensinisten silmien katseen itseensä. Aivan kuin tumma ihmistä muistuttava olento olisi kätkeytyneenä marjapensaiden suomaan piilopaikkaan.

Miehen valtaava entistäkin vahvempi kauhu karkottaa järkevät ajatukset pelkokuvien tieltä. Vaaleat seinät ovat perhepotrettien peittämät ja mies vilkuilee niitä vähän väliä kuin peläten, että ne putoilisivat itsestään yksitellen lattialla olevan pitkän maton päälle. Hänen sydämensä pumppaa verta uskomattoman tiheään tahtiin, kun tuo kiitää puhtaan lasilla päällystetyn aukon luo valmiina vetämään mustat kangaskaistaleet estämään näkyvyyden sekä ulos että sisälle. Kylmät väreet ovat jälleen ottaneet vallan miehen kehossa. Mitä lähemmäksi hän pääsee, kauhukseen hän saa todeta hahmon lähestyvän samaan tahtiin kuin hän itse.

Mies painaa silmiään tiukasti kiinni ja sokkona löytää kuin löytääkin perille. Veri kohisee hänen korvissaan kuin kiehuva vesi ja paniikkisin elein hän repii tankoon kiinnitettyjä verhoja. Aavistuksen verran kiinnostuneena hän kuitenkin raottaa toista silmäänsä. Aluksi ulkomaailma on pelkkää mustuutta tulvillaan eikä mitään erotu. Se hämmästyttää miestä. Aikaisemmin loistavasta kuusta sekä sen tavallista kirkkaammasta hohteesta ei ole tietoakaan. Sitten tuo oivaltaa jotain verta hyydyttävää. Koko miehen maailma pysähtyy, sydän mukaan lukien. Silmät suurenevat suuriksi lautasiksi tämän kasvoilla. Hengitys salpaantuu ja jokin tuntuu kuristavan kurkkua.

Hän on kasvokkain ihmistä muistuttavan olennon kanssa eikä heidän välissään ole kuin muutama ohut lasikerros. Mies ei tiedä mikä häntä katsoo suoraan sieluun, sillä tämä ei näe muuta kuin tumman siluetin hämärää vasten. Tuo on jähmettynyt paikoilleen sormet yhä puristaen verhoja nyrkeissään. Painostavalta tuntuva hiljaisuus on laskeutunut kuin sumu kumpuilevan laakson matalimmille syvänteille.

Olennon rahiseva hengitys hiipii salakavalasti talon puitteita pitkin sisälle. Se saa kauhun virtaamaan miehen suonissa entistäkin väkevämpänä.

Mies tuntee henkäyksen niskassaan.

Hänen niskakarvansa nousevat mielenosoituksellisesti pystyyn.

Hän kääntyy hitaasti seisoakseen pimeyttä hohkaavan pitkän ja ylvään, patsasmaisen hahmon edessä. Valot räpsäytetään päälle ja mies on sokaistua äkillisestä kirkkaudesta. Tuo kohottaa lyhyempänä kauhistuneen katseensa ja rentoutuu sitten nähdessään tutut kasvot.

"Voi luoja, olisit nähnyt ilmeesi!" hänen ystävänsä nauraa vedet silmissään.

Mies murahtaa ja ryhtyy sitten itsekin nauramaan silkasta helpottuneisuudesta. Hän ei enää edes jaksa ihmetellä täysikasvuisen lapsuudenystävänsä pelleilyjä. Hänen naurunsa loppuu joka tapauksessa lyhyeen, kun todellisuus iskee vasten hänen kasvojaan kuin kylmä nyrkki.

"Kuka ihme tuolla ulkona on?"

AN

teksti on mitä on, oon nukkunu viime yönä kuus tuntia. lopun (okei, suurimman osan) oon kirjottanu tänään. tää on ikään kuin sen kunniaks, että oon nyt viikon poissa, enkä voi julkasta mitään