1. Herää

104 5 2
                                    

Kiskoin itseni irti Edithin unisesta kuristusotteesta ja annoin jälleen yhden déjà-vulta tuntuvan päivän pyörähtää käyntiin. Arki oli juurtunut minuuttipeliksi, tiesin tarkalleen mitä milloinkin tapahtuisi. Olisin voinut jäädä vuoteeseen ja kuvitella päivän kulun, enkä olisi menettänyt mitään. Seuraava päivä olisi kuitenkin samanlainen. Aamulenkki, aamusuihku, aamupala. Edithin vikinää lenkkareista eteisen nurkassa ja kylpyhuoneen märästä lattiasta. Hammaspesu, puku päälle, kraka kaulaan. Lattea pusu, minäkin sinua, oven kolahdus. Auton lukon naksahdus, avain virtalukkoon, vilkaisu taustapeiliin. Jumalauta, milloin tässä näin kävi? Milloin ihmisistä tuli vain sukunimiä ja hikisiä kädenpuristuksia? Milloin yliopistobileet vaihtuivat piinaaviin palavereihin ja loputtomiin excel-taulukoihin? Milloin se söpö blondi, jonka kanssa oli hauska haahuilla Helsingin yössä muuttui nalkuttavaksi avovaimoksi? Ja milloin minusta oli tullut tällainen lähes kolmekymppinen porvaripelle? Audin moottori nauroi ivallisesti.

Palavereja, paperin pyörittelyä ja paskanjauhantaa kahdeksasta neljään. Kravatti kuristi kurkkua, hiukset valuivat turhautuneina otsalle.
"Kapari, mites tuo Paavolan keissi, kun..." Miksikä vitun yleisradioksi nämä ihmiset minua kuvittelivat? Olin liikkeenjohdon konsultti, en mikään yleinen tiedottaja. Ruokatauolla oli pakko karata kattoterassille hengittämään.

Kotimatkalla iltapäiväruuhka tukki tiet tavalliseen tapaan. Vilkaisin iPhonen kirkastunutta näyttöä. Edith oli lähettänyt ostoslistan tätä iltaa varten. Huokaisin ärtyneenä. Hän oli suunnitellut jälleen uuden poikien illan. Ei siinä mitään, hän tiesi parhaat ystäväni ja osasi kutsua heidät paikalle, mutta koko poikien ilta-jutun idea kärsi siitä, että me kökötimme jätkien kanssa aina meidän luonamme ja saimme hädintuskin yhden laimean bissen juodaksemme. Sillä välin vietettiin aina tyttöjen iltaa jossain kuumalla klubilla ja ties missä. Sen Edith perusteli siten, ettei hän tietenkään voinut olla kotona pilaamassa meidän miesten juttuja ja kotiinpääsyä odotellessa hän kulutti aikaansa vähän hassuttelemalla. Hän tosissaan käytti sanaa "hassutella". Sen siitä saa, kun ottaa suomenruotsalaisen. Edessä oleva auto nytkähti liikkeelle ja minulle tuli kiire seurata esimerkkiä.

"Julien, sinun täytyi imuroida eilen illalla! Katso nyt, tämä paikka on aivan saastainen, ei tänne ketään voi kutsua", Edith aloitti heti, kun pääsin ovesta sisään.
"Edith, se on vain pölyä", vastasin väsyneesti, mutta tiesin jo hävinneeni. Edith kipitti eteiseen imuria perässään raahaten ja viskasi letkun päin näköä.
"Teet sen sitten nyt", hän päätti ja kääntyi siistimään ohuehkoa, tuhkanvaaleaa tukkaansa. Hän oli pukeutunut pikkumustaansa, joka paljasti hänen pitkistä sääristään juuri säädyllisen paljon. En olisi yhtään ihmetellyt, jos hän olisi viivottimen kanssa mitannut kolttunsa helman ja laskenut säädyllisyyden kaavan. Sellainen hän oli. Täysperfektionisti ja hiukan pakko-oireinenkin. Hän havaitsi katseeni peilin kautta ja tajusin vasta nyt, että hänen silmänsä olivat haljut ja harmaat. Olin aina ennen katsonut niitä sinisiksi.
"Mitä sinä siinä vielä seisot? Ja katsokin, että laitat kengät paikoilleen", hän sanoi ja keskittyi etsimään täydellistä asentoa korvarenkailleen. Surautin imurin käyntiin ja aloin käydä "saastaista" kämppäämme läpi.

Eteisen harmaalta parketilta imurin kiduksiin päätyi ehkä viisi hiekanjyvästä. Muuten se oli moitteettoman kliininen, kuten koko asuntokin. Kengät ja takit olivat visusti piilossa suuressa, valkoisessa peililiukuovikaapissa. Oven vieressä oleva musta naulakko oli lähinnä koriste-esine ja Edith sai slaagin, jos joku kehtasi ripustaa siihen takkinsa. Takaseinän mustavalkoinen muotokuva oli millilleen suorassa  ja valkoiset seinät hohkasivat puhtauttaan. Sama mustan ja valkoisen surumarssi jatkui koko talon läpi. Valkoiset seinät, harmaa parketti ja mustat sisustuselementit. Huoneet olivat korkeita ja sairaalamaisesti valaistuja,  ikkunat myötäilivät huonekorkeutta kapeudellaan ja korkeudellaan. Olin vihannut kämppää asuntonäytöstä saakka, mutta Edithin sana oli lakini. Tämä oli hänen kotinsa. Minä ilmennyin asunnossa lähinnä sotkuna ja parissa kornissa meistä otetussa mustavalkopotretissa.

"Oletko valmis? Sinun täytyy alkaa laittaa ruokaa, että se ehtii valmistua ajallaan. Minä olen kohta lähdössä", Edith huusi imurin hurinan yli. Painoin kuuliaisesti vekottimen pois päältä ja kiikutin sen siivouskaappiin. Edith oli asetellut pesusienetkin tarkkaan muodostelmaan. Värähdin inhosta.
"Et usko, mitä se uusi apteekkari teki tänään. Hän kysyi, osasinko varmasti tulkita yhden reseptin oikein. Minä? Olen tehnyt sitä kauemmin kuin hän itse, ennenkuulumattoman röykeää. Odotan vain, että ne proviisorin paperit vihdoin tulevat, ja pääsen eroon tästä typerästä farmaseutti-leimasta. Sittenpähän hän näkyy", Edith tuhisi, kun iskin lieden tulille.
"Näkee", korjasin vaistomaisesti.
"Mitä?"
"Se sanotaan sittenpähän näkee", jatkoin hautani kaivamista.
"Niinhän minä juuri sanoin!" Edith kivahti ja katsoin parhaakseni vaieta.
"Minä lähden nyt. Olkaa nätisti, rakastan sinua", hän ilmoitti ja antoi kevyen suukon poskelleni ja jatkoi:
"Ajaisit tuon sängen, se näyttää epäsiistiltä".
"Minäkin sinua", hymähdin ja Edith lähti. Huokaisin ja jatkoin kevytmarinoitujen kanafileiden paistamista.

"Julle! Mitä äijä", Heikki hihkaisi ulko-ovelta ja kiiruhti läiskäisemään minua toverillisesti selkään.
"Mikä helvetin Julle", tuhahdin ja läimäisin takaisin.
"Mites töissä? Mahtaa olla raskasta se tyhjäntoimittaminen", Heikki jatkoi irvailuaan.
"Mahtaa olla raskasta tuo leukojen louskuttaminen", ja viskasin häntä kuutioidulla fetalla. Heikki nappasi sen rennosti suuhunsa ja virnisti:
"Jaahas, sitä ollaan taas niin kireänä. Mikä miestä painaa, eikö vaimo anna?"
"Me emme ole naimisissa", muistutin nyreissäni.
"No nyt olisi korkea aika mennä! Kuinka monta vuotta te olette olleet yhdessä? Kahdeksan? Herranjestas, Julle, olet 28-vuotias jätkä, sinulla on upea nainen kainalossa, jonka olet rengastanut jo, mitä, kaksi vuotta sitten? Häpeä, Julle, häpeä!" Heikki päivitteli silmät vilkkuen. Onnekseni en joutunut vastaamaan tuohon puolileikkimieliseen irvailuun, sillä ovi kävi jälleen ja Heikki säntäsi eteiseen.
"Jani, katsos äijää! Arvi my man! Veikkooo, eipä olla hetkeen nähty!" Heikki hehkutti onnessaan ja äijät nauroivat. Sekoitin kevyen kanapastasalaatin ainekset keskenään ja siirryin eteisessä remuavan jätkäporukan sekaan.
"Kiva nähdä äijiä", hymyilin ja tein pakolliset toveritervehdykset.
"Julle onkin vaimoillut meille taas jotain pupunruokasettiä. Eiköhän käydä pöytään!" Heikki kajautti ja siirryimme ruokailutilaan.

Ruokapöydässä jauhettiin peruskuulumiset. Arvi oli avioitunut sitten viimenäkemän ja häneltä kyseltiin avioelämän auvosta. Jani oli ostanut purjeveneen, Veikko uuden auton. Heikki myhäili salaperäisesti.
"Tästä ei sitten saa, jätkät, juoruta... Meille tulee Sofian kanssa skidi!" hän ilmoitti ylpeästi ja jätkät puhkesivat korviahuumaavaan elämöintiin. Tyydyin hymyilemään kohteliaasti.
"Ensimmäinen isipappa tässä porukassa!" Veikko veisteli.
"Nimenomaan, repikää siitä! Nyt sitä kuplivaa!" Heikki hihkui onnensa kukkuloilla. Hain kuuliaisesti pullon pakkasesta.

"No, Julle, koska teitä tanssitaan?" Jani kysyi maljan jälkeen. Kohautin välttelevästi olkapäitäni.
"Mitä mitä, ettekö te ole päättäneet hääpäivää vielä?" Arvi kysyi otsaansa rypistellen.
"Eipä ole tullut tarvetta", mutisin lasiini. Jätkät vilkaisivat toisiaan.
"Onko teillä kaikki hyvin?" Heikki kysyi isälliseen sävyyn.
"Kaikki on niin vitun hyvin", murahdin ja tajusin, että juuri se oli ongelma. Kaikki oli niin helvetin hyvin, ettei ollut enää edes mitään puhuttavaa. Oli autot ja työpaikat, sormukset ja omistusasunnot. Oli lusittu jo kahdeksan vuotta, enkä enää edes muista, mihin olin Edithissä rakastunut. Tartuin punkkupulloon ja kaadoin sen suoraan kurkusta alas. Jätkät katsoivat minua tietämättä miten reagoida.
"Saatana, kaikki on niin vitun hyvin. Vitun hyvin. VITUN HYVIN! Mistä vitusta lähtien minä olen halunnut, että elämä on tällaista saatanan kaurapuuroa? Missä on ne kaikki oikeat jätkien illat? Missä on se helvetin kuuluisa suola, missä kaikki seikkailu? Haluatteko te todella elää tätä lampaan elämää? Minä en halua. EN JUMALAUTA HALUA!" viimeisten sanojen kohdalla paiskasin pullon seinään. Sirpaleet levisivät helisten ympäriinsä ja viini valui valkeaa seinää pitkin kuin veripisarat.

PakotieWhere stories live. Discover now