Taksi kaarsi hiekkaiselle parkkipaikalle. Viimeisimmät kilometrit olimme körötelleet huonokuntoista kulkuväylää kitukasvuisten puiden siimeksessä. Venyttelin matkan puuduttamia raajojani ja levottomuus kouri sisuksiani. Tästä se lähtisi. Kuljettaja avasi oven ja kapusin parkkipaikalle rinkkoineni päivineni. Edessä häämötti puisia rakennuksia ja pihalla käyskenteli satunnaisia reppureissaajia. He vilkuilivat minua huvittuneina.
"Eikö kukaan kertonut sinulle, että tämä reitti kuljetaan jalkaisin?" päivettynyt mies huikkasi minulle rakennuksen varjosta. Hymähdin hiukan ja vastasin:
"Taisi siitä joku jotain mainita."
"Et sitten uskonut?" ukko jatkoi.
"Niin kai sitten", sanoin vain ja jatkoin miehen ohi, kohti check pointin hirsirakenteista kauppaa, joka ruokapaketteja säilytti. Toivoin todella, että pakettini oli päässyt perille. Muutoin saattaisi tulla hyvinkin tukalat oltavat matkalla seuraavalle psyähdyspaikalleni, Muir Trail Ranchille.
Luojan kiitos ruokapakettini oli saapunut General Storeen. Pakkasin muonat jo valmiiksi täpötäyteen rinkkaan.
"Onnea tuon kanssa", joku huikkasi minulle ohikulkiessaan. Katsoin äärimmilleen ahdettua rinkkaa ja irvistin epäilevästi. Onnea tosiaan, sitä minä todella tarvitsisin. Mutta en minä luovuttamaan ollut lähtenyt. Karaisin kurkkuani ja nostin kuin nostinkin rinkan selkääni. Nyt tuli juostujen kilometrien koulima kunto tarpeeseen. Otin ensimmäiset askeleet kohti nuolien viitoittamaa suuntaa ja hymy nousi huulille. Jokainen askel veisi minut kauemmas entisestä elämästäni.
BINABASA MO ANG
Pakotie
AdventureJulien on lopen kyllästynyt kaurapuuroon ja arjen harmauteen. Hän pakkaa rinkkansa, katkaisee kravattinsa ja antaa tien viedä.
