Pakotie

4. Uusi suunnitelma

Sacramento oli kaunis palmuineen, mahtipontisine rakennuksineen ja leveine katuineen. Aurinko helotti korkeiden rakennusten välistä ja kuivasi puiden lehvästöt koppuraisiksi. Keskusta oli ruuhkainen ja kuuntelin liikennevaloissa autojen torvikonserttia. Taksikuski oli puhelias ja rehellisen roteva kaveri, jolla oli hiukan seksistiset vitsit ja intohimoinen ajotapa. Hän saattoi kesken kerronnan karjua ikkunasta viereisen kaistan kulkijoille kirosanoja, elehtiä kansainvälisin käsimerkin, ja palata sitten takaisin juttunsa pariin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Seurailin hänen toimiaan huvittuneena, kunnes tämä meinasi rysäyttää edessä ajavan rouvan takapuskuriin. Hän mosautti torvea ja mylväisi:
"Ime isääsi, saatanan lutka! Sen sitä saa kun lehmät karkaavat keittiöstä ratin taakse elämöimään." Sen jälkeen aloin kärsimättömästi odottamaan hotellille pääsyä. En halunnut näyttäytyä tuon kuumakallen seurassa, saatika sitten istua hänen kyydissään.

Selvisin hotellille ehjin nahoin. Maanisesti hymyilevä vastaanottovirkailija luovutti minulle huoneeni avaimen ja minä riensin sinne mitä pikimmin virkistäytymään suihkuun. Kalifornian aurinko rakasti mustaa huppariani vähän liikaakin.

Huone oli miellyttävä. Valkoisista seinistä poiketen sängynpuoleinen sivu oli maalattu raikkaalla turkoosilla. Kokolattiamatto ja verhot väreilivät ruskean sävyissä, ovea vastapäätä oli suuri ikkuna kaupunkimaisemineen ja sängyn edessä pönötti leveä, turkoosi jalkarahi. Lisäksi huoneessa oli jalkarahille sukua oleva samanvärinen nojatuoli, tamminen kirjoituspöytä ja valtava TV. Kylpyhuone oli samaa turkoosia ja tuoksui vahvasti puhdistusaineelta. Heitin köykäisen rinkkani vuoteelle ja suuntasin suihkuun. Revin nihkeiksi nuhraantuneet vaatteet yltäni ja väänsin suihkun niin viileälle kuin mahdollista. Suljin silmäni ja annoin veden viedä hien, pölyn ja säryn mennessään.

Suihku oli varsin uusi, sillä siellä oli kummallisia painikkeita, joita en vain voinut olla painamatta. Yksi vaihtoi suihkun valaistusta saaden veden näyttämään milloin vihreältä, milloin pinkiltä ja siniseltä. Jotkut vaihtelivat veden painetta ja muita ominaisuuksia. Yksi taas avasi radion ja melkein järjesti minulle sydänkohtauksen, kun ääni kajahti ilmoille rikkoen huoneen hiljaisuuden. Aloin surffata kanavia veden yhä vain virratessa päälleni.
"...Away, I'd rather sail away
Like a swan that's here and gone..
", tutut sävelet yhtäkkiä tervehtivät minua. Ei voi olla totta! Lempielokuvani soundtrackin paras biisi lipui kaihossaan kylpyhuoneen kaakeleilla. Tämä El Condor Pasa -niminen kappale kuultiin kyseisessä elokuvassa, Wildissä, monia kertoja ja sen sävelet veivät minut aina elokuvan jylhiin maisemiin. Edith oli tietysti vihannut koko elokuvaa ja biisiäkin, mutta minuun ne olivat yhdessä ja erikseen tehneet lähtemättömän vaikutuksen. Aina, kun olin katsonut elokuvan, lupasin itselleni, että vielä joskus kuljen sen saman vaellusreitin, Pasific Crest Trailin, kuin Wildin päähenkilö vaelsi. Olisikohan nyt aika lunastaa lupaus? Nielaisin tyhjää ja ontto humahdus kulki lävitseni. Nythän minulla tosiaan olisi aikaa.

Pitkäksi venyneen suihkusession jälkeen otin ainoan vaihtovaatekertani käyttöön ja päätin lähteä etsimään nettikahvilaa, jet lagista huolimatta. Minun oli saatava enemmän tietoa tuosta vaellusreitistä. Sisälläni kyti jännityksen ja levottomuuden katku, enkä malttanut pysyä aloillani.

Vastaanottovirkailija opasti minut lähimpään nettikahvilaan. Matka oli lyhyt, mutta tuntui kestävän ikuisuuden ruuhkien ja ihmismeren takia. Nämä kalifornialaiset eivät varmaan koskaan olleet sisätiloissa, ainakaan heidän rusketuksestaan päätellen. Pääsin kuitenkin tuon piskuisen kahvilan luo. Sain käyttööni ikivanhan museomasiinan, joka urhoollisesti latasi nettisivuja sen seitsemisen minuuttia. Tilasin kärsimättömyyksissäni kahvia.

"Pacific Crest Trail eli PCT on Yhdysvalloissa sijaitseva 4265 kilometriä pitkä vaellusreitti, joka kulkee Meksikon rajalta Kanadan rajalle. Vaellusreitti kulkee Kalifornian, Oregonin ja Washingtonin osavaltioiden läpi. Clinton Churchill Clarke esitti ajatuksen Yhdysvaltain läpi kulkevasta vaellusreitistä jo vuonna 1932, mutta virallisen statuksen Pacific Crest Trail sai vuonna 1968 ja se valmistui lopullisesti vasta 1990-luvun alkupuolella. Arviolta 180-300 vaeltajaa kulkee PCT:n läpi vuosittain", Wikipedia tiesi kertoa. Minusta tulee yksi noista 180-300:sta, ajattelin innostuneena. Kaivoin PCT:n viralliset sivut esille ja löysin sieltä reittikartat ja rutkasti tarpeellista tietoa vaellusta ja sen aloitusajankohtaa varten. Päätin, että hyppäisin matkan varrelle Kalifornian kohdalla, enkä lähtisi Meksikon rajamaille saakka kulkeakseni kuitenkin tästä ohi jonkun ajan kuluttua. Jonkun ja jonkun, vaelluksen arvioitu kesto oli noin kuusi kuukautta. Ajatus tuntui mielettömän kiehtovalta. Kuusi kuukautta ilman internettiä, itsestäänselvyyksiksi muuttuneita palveluita ja ihmiskontaktia. Viimeinen kohta ei tosin välttämättä pitänyt paikkaansa; tulisin melko varmasti törmäämään matkan aikana muihinkin patikoitsijoihin, viimeistään "resupply pointseilla", joilta löytyi yleensä posti ja kauppa, joissakin tapauksissa motelli tai leirintäalue. Täydennyspaikoille pystyi lähettämään esimerkiksi ruokapaketteja, joita säilöttiin pientä maksua vastaan siihen asti, kunnes pääsit vaelluksellasi sinne asti.

Lista tarvitsemistani tavaroista venyi maratonin mittaiseksi. Se sisälsi kamppeita matkakokoisesta vedenpuhdistuslaitteesta telttaan ja vaelluskengistä kuivaruokiin. Mukana raahaamani rinkka ei kelvannut PCT:lle, se oli aivan liian heppoinen tuhansien kilometrien vaellukseen. Sain listani tulostettua paria dollaria vastaan ja minä jätin nuhruisen kahvilan. Aloin metsästämään tarvitsemiani tavaroita   kaupungin eräaiheisista kaupoista.

Heräsin vuoteestani pää humisten. Aikaeroväsymys painoi päätä tyynyyn, mutta päätin nousta ylös ja käydä yksillä juhlistamassa elämäni uutta suuntaa. Olin löytänyt löytöretkelläni lähes kaiken tarvitsemani makuupussia myöten, ja hotellille päästyäni rymäyttänyt tavarahelvetin oven eteen ja kaatunut vuoteeseen. Vilkaisin mylläkkää pienen eteisen perukoilla ja hymähdin itsekseni. Edith olisi saanut siitä hermoromahduksen. Ajatus sai minut automaattisesti katsahtamaan haaleaa jälkeä vasemman nimettömäni ympärillä. Ne kahdeksan vuotta eivät hevillä unohtuneet.

Basso rummutti sydäntä ja tärykalvoja. Kirkkaat väripyörteet häikäisivät luoviessani hikisenä vellovan ihmismeren halki. Biisien rytmi oli noitunut vähäpukeisten naisten lanteet ja miehet pyörivät villisti korskuen heidän ympärillään. Baaritiskillä oli tungosta, humaltuneet huudahdukset pyrkivät esiin musiikin sykkeen alta. Huitaisin pari shottia kurkusta alas ja jäin tiskille tarkkailemaan menoa. Kello läheni kahta ja porukan estot olivat jääneet jonnekin viisareiden paremmalle puolelle. Ihmiset kieppuivat villisti toisiinsa pusertuneina. Naisten pitkät hiukset takertuivat hikisinä kaulalle. Heidän kasvonsa olivat punehtuneet ja silmät säkenöivät. Miesten silmissä roihusi villi, alkukantainen vietti, joka tiesi mitä tehdä. Basso siivitti heidän askeliaan ja huulet tapailivat tuttujen hittien suppeita sanoja. Kaiken tämän keskellä huomioni kiinnittyi naiseen syntisen punaisessa mekossa. Hänellä oli kiiltävän suorat, tummat hiukset, jotka tanssivat hänen kasvoillaan. Hänen poskipäänsä olivat korkeat ja hänellä oli siro hyppyrinenä, sekä itsevarmasti koholla oleva leuka. Tummat silmät olivat pitkien ripsien kehystämät ja ne säihkyivät villien valojen loimussa. Hänen huulensa olivat samaa sävyä mekon kanssa ja ne hymyilivät sietemättömän kiusoittelevina. Punainen mekko nuoli tämän kaunista vartaloa, enkä saanut enää katsettani irti hänestä. Hylkäsin paikkani tiskillä ja suuntasin askeleeni häntä kohti. Hän tanssi villisti ystäväjoukkonsa keskellä ja pysähtyi välillä nauramaan sydämensä kyllyydestä. Työnsin määrätietoisesti ympärikännistä massaa tieltäni ja saavuin hänen luokseen. Hän katsoi minua röyhkeästi silmiin ja näykkäisi huultaan hymyillen. Kohotin toista kulmaani ja hymyilin takaisin. Hän tempaisi minut mukaansa tanssiin. Hänen vartalonsa painautui omaani vasten ja jokainen kosketus sai aikaan säkenöiviä sähköshokkeja. Hän kiusasi minua lanteillaan ja vetäytyi aina härnäten kauemmas, mutta palasi pian takaisin kuin vuorovesi. Ja taukoamatta hän katsoi minua suoraan silmiin siristynein, haastavin silmin porautuen suoraan sieluuni. Huohotin hänen katseensa alla ja vedin hänet aina vain lähemmäs, mutta aina hän kieppui hetken päästä kauemmas. Hän teki minut hulluksi. Hän oli kaikki, mitä sillä hetkellä kykenin ajattelemaan. Halusin riuhtaista hänet syliini ja suudella tuon sietämättömän nälkäisen hymyn hänen huuliltaan. Halusin paiskata hänet vuoteelleni ja repiä tuon sietämättömän upean mekon hänen yltään. Minä tarvitsin häntä. Samassa hän kurottautui näykkäisemään kaulaani ja polveni meinasivat pettää. Housujen etumus tuntui saatanallisen kireältä, eikä hän helpottanut tilannetta ollenkaan, päinvastoin. Pirullinen hymy kasvoillaan hän painautui jälleen minua vasten leikitellen sietokyvylläni. Sitten yhtäkkiä hän suuteli minua poskelle ja katosi vellovaan massaan. Jäin typertyneenä paikoilleni hulluna hakkaavan sydämeni kanssa. Mitä tapahtui?