Pakotie

2. Murra kahleet

Makasin pimeässä olohuoneessa kattoon tuijotellen, kun Edith tuli kotiin. Olin siivonnut lasinsirpaleet, mutta punaviinitahra seinässä ei ollut lähtenyt millään ilveellä. Siellä se ammotti avohaavan lailla ruokailuhuoneen seinässä. Edith tappaisi minut, kun näkisi. Korkokengät kopistelivat makuuhuoneeseen. Askeleet kuitenkin alkoivat lähestyä olohuonetta hänen havaittuaan sängyn tyhjäksi. Valokatkaisija napsahti ja lamput räpsähtivät päälle. Silmiä kirveli.
"Sammuta ne", mumisin ja puristin silmäluomet kiinni. Maailma näytti punaiselta niiden läpi.
"Oletko sinä humalassa? Mikset ole vuoteessa?" Edith tivasi.
"Olen", naurahdin ontosti. Valot olivat ja pysyivät päällä. Tunsin oloni ärtyneeksi.
"Julien! Sinä tiedät, etten pidä humalaisista! Äläkä retkota siinä sohvalla tuolla tavoin, se ei kuulu hyviin tapoihin", hänen äänensä kävi kimakammaksi.
"Vitut hyvistä tavoista, minä olen kotonani miten lystään", ärähdin ja myttäsin sohvatyynyn pääni alle.
"Minun sohvatyynyni! Sinulla ei ole tänä yönä sänkyyn mitään asiaa!", Edith kirkui ja kiiruhti kiskomaan sen altani. Pääni mätkähti sohvalle ja Edith tirvasi minua tyynyllä kasvoihini. Hän marssi makuuhuoneeseen mielenosoituksellisesti tyyny kainalossaan ja paukautti oven kiinni perässään. Valot jäivät päälle.

Aamulla tunnelma oli jäinen. Edith ei sanonut sanaakaan ja hänen harmaat silmänsä olivat kovettuneet teräkseksi. Hän ei valittanut kylpyhuoneen märästä lattiasta ja minä riensin kuivaamaan sen. Laitoin jopa aamulenkiltä eteisen nurkkaan jääneet lenkkarini kenkätelineeseen, mutta Edith pysyi vaiti. Tein hänelle vihersmoothien valmiiksi, mutta hän valutti sen kylmän viileästi viemäriin, vaikka vastustikin ruoan hukkaan heittämistä, ja valmisti itselleen uuden. Hän lähti töihin ennen minua, vaikka hänen työvuoronsa alkoi yhdeksältä. Ei suukkoa, ei rakkauden tunnustuksia.

Aamuruuhka oli ensimmäinen asia, joka noudatti käsikirjoitusta. Rummutin audini nahkaista rattia sormillani. Taivas oli muurautunut umpeen ja tuulilasinpyyhkijät huitoivat sadesumua näkyvyyden tieltä. Surffasin radiokanavalta toiseen, mikään ei tänään sopinut tunnetilaani. Lopulta jäin kuuntelemaan pelkkää kohinaa.

Työhuoneen oven metallinen kyltti välähti keinovalojen kirkkaudessa. Julien Kapari, liikkeenjohdon konsultti. Revin sen irti kiinnityskappaleineen päivineen. Aulan sihteeri katsoi perääni huolestuneena. Avain jyrsi lukon auki ja harpoin työhuoneeseeni laittamatta valoja päälle. Pöytälaatikot pursusivat kansioita, kuulakärkikyniä ja eksyneitä klemmareita. Pysyköön siellä, päätin itsekseni. Nappasin stressipallon pöydänkulmalta ja sulloin sen taskuuni. Olin saanut sen Edithiltä joululahjaksi.
Silmäilin hämärää huonetta. Ei siellä ollut mitään, mitä halusin mukaani. Eikä siellä juuri muuta ollutkaan kuin tamminen työpöytä ja muhkea tuoli, sekä eräänlainen arkistokaappi edellisille ja tuleville työtehtäville. Niin, sekä kuihtuva huonevehka oven vieressä. Juotin sille juomapullollisen vettä.

"Tulostaisitko minulle eroilmoituksen?" kysyin aulan sihteeriltä, Heidiltä. Hänen silmänsä rävähtivät ammolleen, äsköinen uneliaisuus oli tiessään.
"Totta kai", hän näpytteli nopeasti koneeltaan kaavakkeen esiin. Tiesin, että hänen kauttaan sana lähtisi leviämään nopeammin kuin kolera-aalto Zimbabwessa.
"Tiedäthän, että Mähönen saa raivarin", Heidi ei onnistunut piilottamaan innostusta äänessään. Hymyilin vain kohteliaasti. Minä olisin jo kaukana, kun herra toimitusjohtaja saisi ilmoitukseni. Täytin lomakkeen pikavauhtia ja vein sen Mähösen pöydälle. Huone oli tyhjä ja tuoksui puhdistusaineelta. Mähönen ei ikinä tullut ennen kymmentä.

Vapautuneena miehenä minä kävelin verkalleen kohti parkkipaikkaa. Taivas oli edelleen tumma, mutta sade pysyi säälittävänä tihkuna. Ensimmäistä kertaa kuukausiin pystyin hengittämään oikein. Hymy pyrki huulilleni, nauru poreili kurkussa. Olin vapaa! Kaivoin kultaisen iPhonen taskustani.

Kuningasklubi
Arvi, Heikki, Jani, Veikko, Sinä

Adios, tämä taitaa olla tämän kuninkaan viimeinen julistus.