Nostin hitaasti katseeni. Minä tuijotin häneen ja hän minuun. Ja kun katseemme kohtasivat, ei ollut enää minua, ei ollut häntä. Oli vain yksi, ehjä ihmissusi.
***
Lapin lauman alfan tytär, Matilda, on 17-vuotias ihmissusi, joka on kyllästynyt alfape...
Hei kaikki lukijat! Sain toisen luvun valmiiksi melko nopeasti, minkä te todella ansaitsette, sillä sen edellisen kanssa kesti niin kauan. Ajattelin, että voisin laittaa joka lukuun kuvan yhdestä henkilöstä sellaisena, minkälaisena itse ajattelen hänet. Mielipiteitä? Ja toinen juttu, laitoin nyt tuohon, kenen näkökulmasta luku on, koska tarina tulee saamaan ainakin yhden muun näkökulman, sitten kun aika on oikea;) Mutta, pidemmittä puheitta, päästän teidät lukemaan.
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
(kuvassa Matilda sellaisena, kuin itse hänet ajattelen)
Matilda
Talsin viileässä syysilmassa pitkin synkän metsän keskellä mutkittelevaa tietä ja toivoin, että saisin siivet, joilla voisin lentää kotiin. Mutta ei, minun oli kärsittävä tämä. Olin loukannut Oliveria, sen ymmärsin itsekin vallan hyvin. Ja siksipä juuri olin vieläkin noin viiden kilometrin päässä kotoa jalat rakoilla, kylmissäni.
Olisi edes jotain kaunista katseltavaa. Vaikka aurinko ja kauniita taloja. Mutta ei, sama harmaa maisema vallitsi kaikkialla. Näin vain tylsän asfalttitien, synkän metsän, ja hieman sen takaa pilkottavan harmaan taivaan.
Minua ärsytti se, etten voinut vielä muuntautua sudeksi, ja jolkotella kotiin, sillä en ollut aikuinen susi. No, kyllä, myös nuori susi pystyi muuntautumaan, mutta vain aikuisen suden avustuksella, ja mistäpä minä tähän hätään mitään sutta löytäisin.
Minua ärsytti myös itseni, tämä kylmyys, huonot kengät... Oikeastaan minua ärsytti kaikki. Ja vielä kaiken sen kamaluuden jatkoksi, otsalleni putosi vesipisara.
-Eeeiiiiiiihh! Ei, ei, ei... purin kiukkuani huutamalla keskellä korpea. Miksi asuimme niin kaukana keskustasta?
Hetken kuudettuani tunsin kuumien kyynelien tehden tuloaan, ja kohta ne valuivatkin jo pitkin poskiani, kastellen paitani etumuksenkin kosteaksi.
***
Paitani oli märkä, housuni olivat märät, kenkäni olivat märät. Olin aivan läpimärkä. Tunsin toppini liimautuvat kiinni ihooni ja veden puristuvan ulos sukista joka askeleella, ja tietenkin sitten taas imeytyvän uudelleen. En enää tiennyt, itkinkö vai en. Minulla ei ollut hajuakaan, olivatko kasvoni märät kyynelistä vai sateesta. Mutta toisaalta, minulle oli ihan sama, sillä olisin pian kotona.
Käännyin pihatiellemme tuntien syvän helpotuksentunteen valahtavan kehoni lävitse. Raahustin vielä viimeiset metrit, kunnes saavuin ulko-ovelle. Näppäilin ovenpielessä olevaan pieneen näyttöön salasanan ja kuulin kilahduksen lukon aukeamisen merkiksi. Avasin oven ja astuin viimeisillä voimillani sisään.
-Herranen aika, äiti kauhisteli eteisessä vedettyäni oven kiinni perässäni, -missä sinä olet ollut tällaisella ilmalla?
Nostin katseeni äitiin ja pudistelin päätäni sen merkiksi, etten nyt jaksaisi mitään saarnoja vilustumisesta. Laahusti hänen ohitsensa kohti kylpyhuonetta. Tarvitsin pitkän, kuuman suihkun.
