Susisielu

11. Sekaisin

Heips!

Tässä teille taas uusi luku! Huikeaa, että tarinallani on jo noin monta lukukertaa!! Yli 2000! KIITOS! Olen niin iloinen , että jaksatte lukea tarinaani, vaikka päivityksissä välillä kestääkin. En voi muuta kuin kiittää!! Tämä luku on nyt hieman lyhyempi, mutta melko tapahtumarikas ja kertoo hieman syitä edellisen luvun tapahtumien taustalla! Nauttikaa!

Matilda

Katsoin järkyttyneenä Oliverin perään. Tunsin käsieni hikoavan ja sormieni vapisevan. Nielaisin äänekkäästi. Suteni sätti minua saaden minut komentamaan hänet hiljaiseksi. Ei tämän näin pitänyt mennä, mutten voinut muutakaan. Tunsin pohjatonta surua, en olisi halunnut loukata Oliveria, enkä kyllä itseänikään, mutta minulla ei ollut muita vaihtoehtoja.

Muistelin muutamaa tuntia aiemmin tapahtunutta keskustelua, jonka olin käynyt Stefanin kanssa:

Istuin Stefanin auton kyydissä. Hän kääntyi jatkuvasti hymyilemään minulle, joten väläytin hänelle pienen hymynpoikasen.

- Mihin kahvilaan me ollaan menossa? kysyin hieman hämmentyneenä, sillä olimme jo melkein keskustan ulkopuolella.

- Emme me mene kahvilaan, Stefan hymähti.

- Vaan? ihmettelen.

- Minun luokseni.

Aha. Olimme siis matkalla Stefanin kämpälle, kiva. Olisin mieluummin mennyt johonkin pieneen kahvilaan, sillä halusin hoitaa tämän nopeasti pois alta. Tiesin jo mitä sanoisin.

Mutta nyt jos me menisimmekin Stefanille, en pääsisi sieltä niin helposti pois. Vilkaisin poikaa vieressäni. Stefan hymyili tyytyväistä, hieman leikittelevää, söpöä hymyään. Hän näytti kyllä hyvältä, sitä en voinut kieltää. Silti päässäni pyörivät toiset kasvot. Oliver.

***

Istahdin korkealle baarijakkaralle Stefanin siistissä keittiössä ja katselin kuinka hän otti jääkaapista kaksi kylmää kokista. Hän avasi niiden korkit ja ojensi toisen minulle leveästi hymyillen.

- Vähän juotavaa, hän hymyili.

- Kiitti, mutisin hajamielisesti antaen katseeni kiertää keittiötä. Kaikki pöytätasot olivat kiiltävää mustaa kivilaattaa ja kaapinovet kiilsivät valkoisina. Stefan vaikutti siis olevan hyvin siisti eläjä, tai sitten hän oli vain siivonnut minua varten.

- Tule, mennään olkkariin, havahduin ajatuksistani kun tunsin Stefanin sormien koskettavan omiani. Hätkähdin kosketusta ja vilkaisin häntä kulmieni alta. Hän ei onneksi näyttänyt huomanneen säikähtänyttä ilmettäni, vaan virnisteli iloisesti vetäen minua perässään kohti olohuonetta. Stefanin kosketus ei saanut niitä kliseisiä kipinöitä aikaan, eikä se tuntunut niin hyvältä kuin erään toisen kosketus. Oliverin, sielunkumppanini.

Istuuduttuamme sohvalle päätin, että oli aika puhua asiat selviksi, jotta pääsisin kotiin. Stefan laittoi kännykkänsä Spotifystä musiikkia.

- Stefan, aloitin hieman epävarmasti, mutta päätin sitten olla tavallinen itsevarma itseni ja jatkoin jämäkämmin, - halusit puhua kanssani, joten voisimmeko nyt vain hoitaa sen.

Stefan käänsi katseensa minuun hörpäten kokistaan.

- Toki, mä haluan pyytää anteeksi käytöstäni silloin aiemmin, olin vain niin järkyttynyt.

Siristin hieman silmiäni. Tuntui omituiselta, että hän otti asian yhtäkkiä noin hyvin. Toisaalta, ehkä hän vain tarvitsi hetken aikaa miettiä sitä tosiasiaa, että olin puoliksi susi.