Susisielu

7. Minä rakastan sinua

Matilda

Hukuin mustuuteen. Vajosin syvemmälle siihen. En tuntenut mitään. Yritin huutaa, mutta en saanut sanaakaan suustani. Yritin liikuttaa käsiäni, mutta ne eivät liikkuneet. Menin paniikkiin. Tärisin, tai olisin tärissyt, jos kehoni olisi liikkunut, mutta se ei reagoinut mitenkään käskyihini.

Halusin pois täältä, missä ikinä olinkaan. Ongelma oli vain se, etten tiennyt, oliko täältä edes mahdollisuutta päästä pois. Olinko minä kuolemassa? Vai jo kuollut? Ainoa positiivinen asia tässä oli, etten tuntenut sitä valtavaa kipua. En tuntenut mitään.

Suljin silmäni ja avasin ne, yhä uudelleen ja uudelleen, mutten nähnyt kuin mustaa. Päätin kuitenkin taistella. Tahdoin nähdä, tuntea ja liikkua.

Avasin taas suuni ja huusin. Ääntä ei kuulunut, mutta jatkoin silti. Huusin ja huusin. Ja yhtäkkiä kaikkialla oli valoa, ääntä ja kipua. Kuulin korvia vihlovaa huutoa, kunnes tajusin sen olevan minä itse. Lopetin huutamisen ja suljin silmäni, sillä valoa oli aivan liikaa. Kuulin hätääntyneitä huutoja ympäriltäni.

- Matilda?

Avasin silmäni uudelleen ja huomasin äidin kasvot lähellä omiani. Äiti silitti poskeani ja kysyi vointiani, mutten jaksanut vastata. Tunsin suunnatonta kipua päässäni. Silmäni pysyivät hädin tuskin auki, vaikka olin juuri yrittänyt nimenomaan saada ne auki.

- Matilda, kuuletko sinä? äiti kysyi huoli huolestuneena.

Nyökkäsin, mikä sai kivun yltymään. Parahdin ääneen.

- Kulta, ihan rauhassa, pysy vain paikallasi, äiti rauhoitteli ja silitti otsaani.

Näin isän seisovan äidin vieressä. Hänen otsansa oli rypistynyt huolesta, mutta silti hän hymyili. Kohotin suupieliäni vastatakseni hänen hymyynsä.

Huoneen ovi avautui ja sisään astui laumamme lääkäri Sami. Hän hymyili nähdessään minut.

- Hei, Matilda mahtavaa nähdä sinut hereillä! hän huudahti ja asteli sänkyni viereen, - kuinka sinä voit?

Selvittelin kurkkuani ja avasin sitten suuni:

- Ihan hyvin, päähän sattuu vielä aika paljon, mutta muuten kaikki on okei, ääneni kuulosti todella oudolta ja puhuminen sattui kurkkuuni.

- Hienoa, Sami lausahti, - teen sinulle pari koetta, mutta sitten saat levätä.

- Muistatko mitä tapahtui? isä kysyi.

Nyökkäsin. Muistin liiankin hyvin. Musta susi oli hyökännyt kimppuuni, en vain edelleenkään tiennyt kuka hän oli.

- Leo, olen pahoillani, mutta voisitteko jutella siitä myöhemmin, Sami katsoi pyytävästi isääni, alfaansa, - Matildan ei kannata vielä miettiä sitä hyökkäystä.

Isä nyökkäsi lyhyesti ja ilmoitti sitten menevänsä soittamaan jonkun tärkeän puhelun.

- Palaan pian kulta, hän huikkasi minulle ja lähti huoneesta.

Äiti jäi istumaan vierelleni ja silitti kättäni Samin tehdessä minulle kaikenlaisia testejä. Pikkuhiljaa pääkipu alkoi hellittää ja tunsin oloni yllättävänkin normaaliksi. Sami sanoi, että oli täysin kunnossa ja se oli täysin susisieluni ansiota. Se oli parantanut minut. Ilman sitä olisin kuollut.

- Voit nousta heti, kun siltä tuntuu, Sami hymyili ja pakkasi lääkärinvälineitään takaisin kaappeihin. Silloin vasta vilkaisin ympärilleni ja kysyin hämmentyneenä:

- Missä me oikein olemme?

- Tämä on lauman salainen maja keskellä metsää, äiti vastasi, - täällä Sami hoitaa lauman loukkaantuneita. Täällä pidetään myös monia salaisia kokouksia ja tapaamisia. Vain muutamat lauman jäsenet tietävät mökin olinpaikkaa.