Susisielu

Prologi

Tuijotin tummia silmiä, joista kuulsi lempeys. Katselin hentoon hymyyn kaartuvia ohuita huulia ja otsan ryppyjä, jotka kertoivat menneen ajan tarinaa. Katselin noita kauniita kasvoja, joista paistoi viisaus. Luotin häneen täydellisesti. Rakastin häntä enemmän kuin mitään muuta. Uskoin niihin viisaisiin sanoihin, jotka hänen huulensa muodostivat. Minun oma isoäitini.

-Mitä sinä mietit? hänen hauras äänensä kysyi.

Säpsähdin ajatuksistani ja keskityin hänen sanoihinsa. Vaikka hänen silmänsä säihkyivät yhtä kirkkaina kuin ennenkin, näin hänen katseessaan tummia häivähdyksiä. Ne saivat minut tuntemaan suunnatonta surua. En halunnut menettää isoäitiäni. En ollut valmis siihen. En vielä.

-Matilda?

Nyt hänen äänensä oli huolestuneempi ja hänen silmänsä katsoivat minuun kysyvinä. Väläytin pienen hymyn, mikä sai hänen huolestuneet otsaryppynsä kaikkoamaan jättäen esiin vain vanhuuden tuomat uurteet.

-Minä vain, aloitin ja tunsin kuinka kyyneleet pyrkivät silmäkulmiini, -en tahdo, että lähdet. Minä tarvitsen sinua, sanoin yrittäen raivokkaasti räpytellä kyyneleet pois.

Isoäidin kädet puristivat omiani tiukemmin. Hän hymyili minulle rauhoittavammin ja sanoi:

-En minä sinua jätä, vaikka lähdenkin. Olet aina mukanani.

-Niin mutta...

-Shhh, isoäiti hyssytteli ja siirsi karanneet hiussortuvani takaisin korvan taa, - pysyn aina sydämessäsi ja sinä minun.

Nyökkäsin hiukan ja pyyhin märät poskeni paidanhihaan. Vaikka minusta tuntui, että sisimpäni oli jäässä, sydämeni kuitenkin hehkui lämpöä. Lämpöä, jota isoäitini hehkui.

Isoäiti halasi minua ja kuiskasi korvaani:

-Ennen lähtöäni minun täytyy kertoa sinulle jotain. Se on hyvin tärkeä asia, joten kuuntele tarkkaan.

Katsoin isoäitiä hieman hämmentyneenä mutta tunsin silti pientä jännityksen aiheuttamaa lepatusta vatsanpohjassani. Isoäiti oli hyvin viisas ja tiesi paljon asioita, ja kun hän antoi neuvoja, ne olivat hyvin tärkeitä.

Näin hänen kasvojensa vakavoituvan, kun hän sanoi:

-Matilda, sinä tiedät, kuinka tärkeää on, että löydät järkevän, luotettavan kumppanin rinnallesi. Kumppanisi on lauman tuleva alfa.

Nyökäytin hieman päätäni ja odotin isoäitini jatkavan.

-Olen kuullut täysikuun viisaita sanoja. Niiden mukaan olet poikkeus. Matilda, älä kuuntele mitään muuta kuin susisieluasi. Älä järkeäsi, äläkä sydäntäsi. Susisielusi kertoo, milloin kumppanisi on löytynyt. Usko suden ääntä.

Isoäidin ääni oli vakaa ja vahva ja kun hän lopetti puhumisen, hän otti minua harteista kiinni ja katsoi suoraan silmiini.

-Muista, susisielu ei koskaan erehdy.

Pohdin isoäidin sanoja hämmennyksen vallassa. Miten minä olin erilainen? Ja miksi? Mitä tuo kaikki tarkoitti?

-S-selvä, vastasin epäröiden.

Isoäidin kauniit silmät porautuivat sieluuni ja tunsin suteni värähtävän isoäidin katseesta. Tiesin, mitä isoäiti teki. Hän jutteli suteni kanssa. Se sai minun tuntemaan oloni ahdistuneeksi. Ei se niin kivalta tuntunut, kun sieluni keskusteli isoäitini kanssa asioista, joita ei kerrottu minulle.

-Muistathan nyt, mitä sanoin sinulle, kultaseni? isoäiti kysyi vielä.

Nyökkäsin, mutta isoäiti huomasi minusta epäröimisen merkit:

-Matilda, teet vain sen, mitä susisielu neuvoo, isoäiti vakuutteli rutistaen minua tiukasti itseään vasten, -ja muistat, ettei susisielu koskaan erehdy.

***

Seisoin isoäitini haudalla. Tunsin kyyneleen valuvan oikeasta silmäkulmastani pitkin poskea, kohti leukaa. Kyykistyin haudalle ja laskin pienen kynttilän hautakiven viereen. Tärisevin käsin otin taskustani tulitikut, ja raapaisin yhden palamaan. Sytytin kynttilän, ja puhalsin melkein loppuun palaneen tulitikun sammuksiin. Tungin tulitikkuaskin takaisin paksun toppatakkini taskuun, ja tuijotin hautakiveen kaiverrettua tekstiä. "Niin kaunis, vahva. Niin heikko, hauras. Mutta aina oikeassa. Susisielu."

Nuo kullalla kiveen kaiverretut sanat saivat minut muistamaan isoäidin neuvon. Susisielu on aina oikeassa. Uskoin isoäidin sanoihin, mutten tarkalleen ottaen tiennyt, mitä ne tarkoittivat. Isoäiti oli sanonut minun olevan erilainen, mutta millä tavalla.

Sysäsin ajatukseni aivojeni takimmaiseen nurkkaan, ja nousin ylös. Minun täytyisi lähteä, sillä ulkona oli parikymmentä astetta pakkasta, joten jäätyisin kalikaksi, jos jäisin paikoilleni. Vilkaisin hautakiveä vielä viimeisen kerran, ja lähdin tarpomaan kotia kohti.

***

-Auuhh! parkaisin, kun törmäsin johonkin.

Nostin hitaasti katseeni. Minä tuijotin häneen ja hän minuun. Ja kun katseemme kohtasivat, ei ollut enää minua, ei ollut häntä. Oli vain yksi, ehjä ihmissusi.

Pahoittelut, että tästä tuli ihan superlyhyt, mutta en voinut kirjoitta kovin paljoa mitään, etten vaan paljastaisi liikaa mitään. Mutta tosiaan, tästä tämä lähtee. Toivotaan, että saan ensimmäisen luvun pian kirjoitettua, jotta saatte sen mahdollisimman nopeasti luettavaksenne.

Toivon todella, että tästä tarinasta tykätään! Teen parhaani yrittäen kirjoittaa mahdollisimman hyviä lukuja. Ja luvut tulee siis TODELLAKIN olemaan pidempiä, kuin tämä prologi.

Jos pidätte prologista (ja tarinan luvuista yleensäkään sitten tulevaisuudessa) tykkäilkää ja kommentoikaa, sillä se jos mikä antaa minulle lisäinspiraatiota kirjoittamiseen.

Yritän aina tarkistaa, ettei tekstiin jää kirjoitusvirheitä, mutta jos löydätte sellaisia, asiasta saa huomauttaa.

Kiitos, kun luitte prologin!

Piia