Pelastaja

Luku 2

  Istun pulpetin ääressä ja koitan kuunnella opettajan selitystä, etten kusisi ensimmäisiä kokeita täysin, mutta ei. Asia ei voisi vähempää kiinnostaa, koska on aivan liian monimutkainen, joten siirrän suurimman osan keskittymisestäni musiikkiin, jota kuuntelen nappikuulokkeistani hiusteni suojissa ja vihkoon, joka näyttää juuri sopivalta piirtämiseen. Ryhdyn piirtämään vihon takasivulle tupakoivaa miestä ja havahdun vasta, kun toiset luokassa nousevat tuoleilta tunnin päätteeksi. Pakkaan tavarani nahkareppuuni ja lähden luokasta toisten perässä. Päivän viimeinen tunti oli siinä. Leoakaan en oikein päivän aikana nähnyt, kerran erittäin nopeasti, mutta silloin kun katseemme kohtasivat, heitin miehelle kunnon kierosilmä-irvistyksen. Leo katsoi minua hetken aikaa erittäin hämmentyneenä, mutta tajusi sitten jutun juonen ja irvisti takaisin. Hetki oli samassa ohi. Kuljen koulun rappusia alas ajatuksissani katse alas painettuna, kun joku tönäisee minua ja horjahdan vasen kylki edellä kaiteeseen. Irvistän kivusta, mutta puren kieltäni. Kevyt verenmaku leviää suuhuni, mutta se ei ole uutta. Mulkaisen vihaisesti tönäisijäni perään ja jatkan matkaani tuijottaen kuluneiden tennareideni kärkiä. Kuulokkeiden musiikki vie mielenkiintoni.

Sometimes I give myself the creeps
Sometimes my mind plays tricks on me

   Seison koulun pysäkillä toisten lukiolaisten keskellä odottamassa bussiani. Sinänsä voisin jäädä keskustaan kiertelemään ja kuluttamaan aikaani, painajaiseen voisi palata myöhemmälläkin bussilla, mutta myöhempi bussi olisi kalliimpi ja syödäkin pitäisi, ja budjettini on tänään rajallinen. Ensimmäinen bussi saapuu ja suurin osa ihmisistä pysäkiltä menee bussiin. Jään pysäkille noin kymmenen lähes vieraan lukiolaisen kanssa, mutta Leoa ei näy missään. Samassa joku pörröttää hiuksiani takaapäin. Vaistonomaisesti pyörähdän nopeasti ympäri ja lyön ihmistä takanani suoraan nyrkillä naamaan tajuamatta edes, kuka tuo on. Tajutessani, että löin juuri Leoa melko kovaa silmään, katson tuota ups-ilmeellä.

“Et taia pitää hiusten pörröttämisest”, Leo sanoo ehkä hieman naurahtaen ja pitelee silmäänsä.

“Huomaaks sen?” kysyn ja käännän päätäni. Leo naurahtaa ja nyökkää.

“Kyllä. Noh, täytyy vaa toivoo, et en saa iha järkkyy mustaa silmää. Kiva selitellä sit, et sain turpaan kahta vuotta nuoremmalt tytölt”, hän sanoo ja nostaa käden silmältään. Ei mitään kevyttä punoitusta pahempaa, ainakaan toistaiseksi. Pieni hymy karkaa huulilleni. Mitäs tämä nyt on.

“Nii oliks sul jotai asiaaki mulle vai muuten vaa tulit tähän kohtaa pysäkkiä oottelemaan bussii?” kysyn, vedän hymyn pois huuliltani ja kohotan kulmiani. Leo mutristaa huuliaan muka mietteliään näköisenä ja vie käden niskaansa.

“Tais mulla olla, mut tommonen täräys varmaa tuhos multa pari muistihernettä tuolt pääkopast, jote ei nyt tuu mieleen..”, miehenalku sanoi ja virnisti leikkisästi. Mokomakin tollo.

“Onkoha sulla niit herneit yhtää?” tuhahdan hyväntuulisesti. Uusi pikku hymy on taas huulillani. Ei jumalauta. Ei kai vain…

“No oli, enää en tiiä. Eiku joo, nyt mä muistan! Onks sulla kiire kotiis?” Leo kysyy ja katsoo minua silmiin. Kummaa, ehkä ensimmäisiä jätkiä, joka katsoo minua suoraan silmiin, eikä vilkuile välillä rintoihini.

“Ei, kui?” kysyn nyt taas jo vakavin kasvoin.

“Vaik me tavattiinki vast tänää, eikä mitenkää hyvis merkeis, nii lähetsä jeesaa mua keskustaan? Siis ku mun pitäs ostaa pikkusiskolle lahjus, ja teil näyttäs olevan melko samanlaine tyyli, sillä mä vaa”, poika kysyy hieman epävarmana. Hämmennyn täysin, kunnes käsitän. Voi saatana. Ystävyyttä ilmassa, mutta en vain löydä kaasunaamaria. Suu alkaa tekemään omiaan.

“Juu, käy. Vaate vai ruokaa, sulje kukat suoraa pois?” kuulen sanovani lyhyesti. Ei ei ei! Lähdemme kävelemään pysäkiltä kohti keskustaa. Bussi, jolla olisin mennyt kotiin, ajaa ohitsemme hetken päästä. Mieleni tekisi vain kääntyä nopeasti ympäri ja juosta takaisin pysäkille niin lujaa kuin jaloista vain pääsisin ja loikata bussin kyytiin jättäen koko Leon jalkakäytävälle ihmettelemään sairaan nopeaa paikalta poistumistani, mutta en voi enää. Sovittu on sovittu, ja olen sanani mittainen nainen. Pakko siis vain kävellä eteenpäin tänään tapaamani miehen rinnalla, tosin selkeän välimatkan päässä.