Pelastaja

1. OSA: Prologi

"Rakas päiväkirja,

en tiedä, mitä minun täytyisi nyt tehdä. En tiedä enää. Tein valintani liian myöhään ja kaiken lisäksi, väärin. Enää en pääse äidin luo, sillä äiti asuu onnellisena Alaskassa ja maalaa tauluja. Nyt minun täytyy kärsiä, kunnes olen 18-vuotias ja saan muuttaa pois painajaisestani ja lähteä opiskelemaan jonnekin kauas. Siihen asti, olen uhri. Olen rukoillut iltaisin kohtaloa antamaan minulle edes jonkinlaisen pelastajan, olen pyytänyt sitä jo vuosia, siitä asti, kun tämä saatanan rumba alkoi, mutta olen nyt jo menettänyt toivoni avun suhteen, eihän minua kukaan koskaan kuuntele.

Itsemurhaideat käyvät välillä mielessäni ja sekoittavat kaiken pääni sisällä pahasti, mutten voi tehdä sitä. En vain voi heittää henkeäni oman käden kautta, sillä jokin sisälläni uskoo vieläkin, on aina uskonut, että isä tai Meiju tajuaisivat tekonsa ja vaikka eroaisivat toisistaan tai jättäisivät viinalla läträämisen. Tai että kuolisin joku kerta jommankumman toimesta, sekin olisi vaihtoehto, ehkä yksi parhaimmista koskaan. Joskus huomaan toivovani mielessäni, että olisin vain jättänyt syntymättä, vaikka kuollut jo ennen syntymääni tai syntynyt kuolleena, enkä nyt kirjoittaisi tässä mitään, mihinkään, missään. Olisipa tapahtunut mitä tahansa ja miten tahansa, etten joutuisi väkivallan, sekä henkisen että fyysisen uhriksi, etten joutuisi kestämään niitä lyöntejä, huutoja, potkuja, kirosanoja tai ilkeitä sanoja, joita minulle ladotaan kuin papereita silppuriin jommankumman otettua alkoholia runsaammin. Uuteen perheeseen en halua. Ei ne kuitenkaan minusta välittäisi, säälisivät vain ja olisin se ulkopuolinen ongelmalapsi.

En voi pyytää ketään kylään edes päiväksi, saatika yöksi, sillä pelkään asuntomme olevan täynnä tyhjiä kaljatölkkejä, oksennusta ja kohtaan kaksi krapulaista ihmistä makaamassa jossain tai kyyristelemässä vessanpöntön äärellä, kun palaan koulusta kotiin, tai sitten asuntomme on täynnä tyhjiä kaljatölkkejä, täysiä kaljatölkkejä, oksennusta ja kohtaan kaksi humalaista ihmistä, jotka huutavat ja karjuvat sekä juovat, ja voin nimetä molemmat heistä, isäkseni ja Meijuksi, isäni päihdeongelmaiseksi naisystäväksi, joka on tehnyt isästänikin päihdeongelmaisen. Ennen isä oli lempeä sekä mukava ja pystyin puhumaan isälle lähes kaikesta. Isällä oli hyväpalkkainen työ ison firman toimistotyöntekijänä ja olimme onnellinen perhe, isä, äiti, Susanna ja minä. Nyt isällä on kaikesta tuosta entisestä jäljellä vain työ, jos sitäkään enää kauaa tätä menoa, enkä uskalla sanoa isälleni melkein mitään muuta kuin "ruoka on valmista" ja "kyllä, isä". Hyvä, jos niitäkään.

Tiedän tarvitsevani apua, mutten uskalla pyytää apua keneltäkään. En voi mennä terkkarille taikka lääkäriin näyttämään mustelmiani päästäkseni pois, koska minua pelottaa, että minut vietäisiin pois ja juopot seuraisivat kostonhimoisina. Minun täytyy siis vain kärsiä hiljaa ja tyytyä kohtalooni, elää kahden päihdeongelmaisen ja väkivaltaisen aikuisen kanssa ja olla perheen kärsivä, sananvallaton nuori, jonka ainoaa toivoa ei oikeastaan edes ole, se on vain haave, joka ei tule toteutumaan ja jota uskallan vain katsella unissani. Minua ei ole koskaan koko surkean pikkuelämäni aikana pelottanut näin paljon, kuin näinä viime kuukausina. Tarvitsen apua, mutten voi puhua kenellekään tilanteestani "kotonani", tai toisin sanoen, paikassa nimeltä Pahin painajaiseni, joten eikö joku voisi olla kiltti ja vastata rukouksiini?"