Pelastaja

Luku 1

     Herätyskellon tuttu pirinä sekoittuu sekavan uneni hälinään, pakottaen heräämään uuteen aamuun, mutten jaksa uskoa, että tästäkään päivästä tulisi mitenkään erikoinen. Ihan normaali paska päivä, aamulla kiire, päivällä kaikki pelkkää hälinää ympärillä, iltapäivällä jo ehkä jotain erikoista, muttei mitään, mikä jaksaisi kiinnostaa ja illalla huutoa, väkivaltaa ja vetäytyminen omaan huoneeseen, koska on perjantai, eikä lauantaina tarvitse mennä töihin. Voisinpa nukkua koko elämäni yli, tai herätä vain parhaisiin päiviini, joina säästyn väkivallalta. Niinä päivinä isällä tai Meijulla on luultavastikin jotain tärkeämpää, jolloin ei ole krapulaa tai humalaa. Ei heistä kumpikaan silti jaa huomiota minulle, ei heitä kiinnosta elämäni. Nousen ylös pehmeästä ja niin kovin minua takaisin huutavasta sängystäni yrittäen virittäytyä uskoon, että tästä aamusta voisi tulla jotain, mutta yritys epäonnistuu täysin irvistäessäni. Kylkeeni koskee. Nostan yöpaitani helmaa ja näen vasemmassa kyljessäni nyrkin kokoisen mustelman, eilisiltainen, isältä saatu tälläkin kertaa. Tätä menoa joudun peittämään meikillä mustelmani terveystarkastusta varten, ettei kukaan huomaisi mitään. Nousen seisomaan ja kävelen huoneeni vihreälle ovelle. Lukossa, kuten ennenkin. Avaan oven ja varoen kurkistan oven takaa yläkerran aulaan. Tyhjää ja hiljaista, reitti selvä. Hiivin ulos huoneestani ja ääneti kuljen yläkerran vessaan. Ovi lukkoon ja suihkuun. Riisun vaatteet ja jätän ne lavuaarin eteen lattialle. Astelen pieneen suihkutilaan aivan kapean huoneen perälle ja vedän vanhan, sinisen suihkuverhon kiinni, ettei koko vessa olisi veden vallassa. Avaan hanan ja vesi alkaa putoamaan laattalattialle. Koitan sormella vettä, sopivaa on. Nostan nupin ylös ja vesi suihkuaa hiljalleen päälleni. Huokaisen ja suljen silmäni, kun lämmin vesi valuu pitkin kehoani ja saa oloni tuntumaan hyvältä. Pesen vartaloni ja hiukseni nopeasti ja sammutan sitten suihkun. Puristan mustista hiuksistani enimmät vedet pois ja nappaan suihkuverhon takaa pyyhkeeni, johon kuivaan itseni ja kääriydyn tuon jälkeen. Pesen hampaat ja nostan vaatteeni lattialta. Avaan oven lukosta ja hiivin takaisin huoneeseeni. Yhä hiljaista, loistavaa.
     Lukitsen oven jälleen ja kävelen sänkyni luo. Pudotan yövaatteeni sängylle ja petaan sängyn nopeasti mustalla päiväpeitolla ja heitän pari eriväristä tyynyä päiväpeiton päälle ennen kuin kävelen vaatekaapilleni ja otan sieltä itselleni alusvaatteet, mustat pillifarkut, mustan paidan sekä mustan tappajapupu-hupparini. Pudotan pyyhkeen lattialle, kietaisen märät hiukseni löysälle nutturalle ja pukeudun. Vaatteet verhoavat vartaloni mustelmat. Nostan pyyhkeen kuivumaan tuolin selkänojalle ja siirryn meikkipöytäni luokse. Istahdan valkoiselle penkille ja katselen kasvojani pöydän isosta peilistä. Samat kasvot kuin ennenkin. Kapeat, kalpeat kasvot vailla epäpuhtauksia, siro nenä, tummat, selkeät kulmakarvat ja vihreäharmaat silmät. Sentään kävyt eivät lyö kasvoihin. Nappaan kajaalin ja rajaan silmät. Laitan mustaa ripsiväriä reippaasti ja katson peiliin uudestaan. Silmät näyttävät hyviltä, joten nousen ylös, poimin niiteillä koristellun nahkareppuni lattialta ja lähden huoneesta. Rappusissa avaan hiukset, pörrötän niitä hieman ja kävelen keittiöön. Keitän kupillisen kahvia ja teen voileivän itselleni. Talo on yhä hipihiljainen, eikä ihme. En minäkään jaksaisi herätä krapulaisena seitsemältä aamulla valvottuani yöllä alkoholin parissa. Syön, juon kahvini ja lähden. Suljen ulko-oven hiljaa, ettei kukaan heräisi paukahdukseen ja lähden. Etuajassa, kerrankin.
     Ulkona maailma vasta herää aamuun. Ei niin valoisaa kuin mitä kesällä oli, muttei hämärääkään, todella lämmintä Suomen syyskuuksi. Puiden lehdissä näkyy jo ruskan merkkejä, kun kävelen metsäpolkua pitkin kohti isompaa hiekkatietä, jonka päästä alkaisi iso tie. Ison tien varressa olisi pysäkki, jolta nousisin muutaman muun koululaiseni kanssa bussiin, joka veisi minut koululle. Joka arkiaamu sama kuvio, ei mitään muutoksia matkalla. Samat puut teiden varsilla, se sama hökkeli puolivälissä isompaa hiekkatietä aina yhtä aution näköisenä. Valoisan aikaan matka oli mukava kulkea, mutta yksin pimeällä metsän keskellä, ei ketään missään, jos apua sattuisi tarvitsemaan. Kulkiessani eteenpäin kuulen voimakkaan rasahduksen metsästä kävellessäni isommalla hiekkatiellä. Hengitykseni tihenee ja seisahdun paikoilleni. Ei siellä varmaan mitään, ajattelen ja ryhdyn kävelemään taas ettenpäin, mutta varmuuden vuoksi reippaammin kuin aikaisemmin. Uusi rasahdus, tällä kertaa lähempää. Metsästä putkahtaa iso, tumma koira, joka rupeaa haukkumaan kovaa ja lähtee juoksemaan vihaisen näköisenä minua kohti. Kiljaisen lujaa ja kyyristyn pieneksi mytyksi. Hengitykseni tihenee entisestään ja kuullessani koiran lähestyvän minua tilanne vain pahenee ja pian tajuan hyperventiloivani. Koira on nopeasti nuuskimassa minua, sentään ei hauku, mutta minua pelottaa olla koiran läheisyydessä. Kehooni kiinni vedettyjä käsiäni alkaa pistellä ja minua alkaa huimaamaan. Tärisen kauttaaltaan koiran kiertäessä minua. Nuuskutus kaikuu karmivasti korvissani, enkä tiedä, miten pääsisin pois koiran luota, mutten voi liikkua paniikkikohtaukseni takia. Yhtäkkiä kuulen etäisesti vihellyksen ja koira lähtee. Pian kuulen myös nuoren miehen äänen, mutten saa sanoista selvää. Kyyneleet valuvat poskillani, olen paniikissa. Askeleet lähestyvät minua ja kuulen saman miesäänen kysyvän, onko kaikki kunnossa. Ei vitussa. Äänet kaikuvat päässäni ajatusteni lailla, kaikki levällään yhden koiran takia. Hän koskettaa minua selkään ja kysyy, mitä hän voi tehdä. En osaa vastata. Varovaisesti mies tarttuu tärisevään käteeni ja antaa siihen pian pienen, muovisen pussin, käskee hengittää rauhassa, ajatuksen kanssa siihen. Tartun pussiin, istahdan polvet vasten kehoani maahan ja hengitän pussiin. Olo alkaa helpottaa ja hengitys tasaantuu, mutta sitten näen mustan, läähättävän koiran vähän matkan päässä minusta. Saman koiran, joka säikäytti minut, mutta sentään sidottuna kiinni puuhun.
“Vie tuo pois”, kähisen hiljaa ja jatkan pussiin hengittämistä. Mies nyökkää, varmistaa vielä vointini ja nyökättyäni hän nousee ylös, hölkkää koiran luo, irrottaa sen puusta ja lähtee juoksemaan sen kanssa tietä pitkin toiseen suuntaan. Huutaa vielä peräänsä palaavansa pian takaisin, mutta pian tuntuu ikuisuudelta, kun istun yksin maassa tyhjällä tiellä paniikkikohtauksen jälkeen.
     Nuori mies pitää lupauksensa ja palaa juosten takaisin. Huimaus on jo ohi ja olo ihan hyvä, mutta silti mies istahtaa viereeni ja ryhtyy kyselemään.
“Mikä on vointi nyt?” hän kysyy.
“Perseestä tämmöset, mut joo, varmaa sitä jaloilleenkin pääsis, ku ei enää huimaa, pistele tai soi korvissa”, sanon yrmeänä ja hieman hoippuen nousen jaloilleni.
“No nii, se on sit hyvä. Hei, sähän oot lukion tyttöjä, kuljet tohon pysäkille kans, vai?” nuori mies kysyy.
“Juu, nii taian olla, ja sä oot?” kysyn ja pyyhin takamuksestani roskia pois.
“Siis mä kuljen kans tolta pysäkiltä, mä käyn kans samaa lukioo, mut oon vaa vuotta ylempänä. Mikä sun nimi muute on?” jätkä kyselee.
“Ai, en oo kiinnittäny huomioo. Nimee ei oo tapana jaella vieraille, mut ku kerta tälläi autoit, nii Siru”, sanon ja lähden kävelemään tietä pitkin eteenpäin. Ei kiinnosta, seuraako herra utelias vaiko ei, mutta onpahan nyt nimeni verran viisaampi. Kuulen kuitenkin muutaman hölkkäaskeleen takaani ja vilkaistessani oikealle puolelleni näen taas saman ihmisen.
“Leo. Kiva tavata”, nuorukainen esittelee itsensä. Katson Leoksi esittäytynyttä lukiolaista tarkemmin ja muistellessani tajuan muistavani pojan, huonosti, mutta silti. Suklaanruskeat hiukset ovat rennolla, mutta siistillä nutturalla takana ja kasvoja koristaa parran sekä viiksien tummat alut, mutta viiksetkään eivät ole mitkään räkäjarrut, vaan ihan kunnon alut. Melkein hymyilen silmiäni miellyttävälle pojalle, mutta hillitsen itseni. Luulee vielä jotain minusta, ajattelen. Kävelemme rauhassa isolle tielle ja pysäkille, syvässä hiljaisuudessa. Kummallakaan ei mitään sanottavaa, joten kaivan puhelimeni sekä kuulokkeeni repusta ja liitän ne toisiinsa. Painan nappikuulokkeet korvilleni, laitan musiikin soimaan ja äänet täysille.
Hei hei mitä kuuluu, kysyn sulta ja kaikki on ok.
Maailma sulkeutuu ympäriltäni ja enää on vain minä, musiikki ja puhelin.