Pelastaja

Luku 3

Istun bussissa matkalla kotiin. Leo istuu edessäni. Olemme molemmat hipihiljaa. Miehellä on viereisellä penkillään reppu sekä muovikassi. Muovikassissa on cd-levy, levy, jonka minä olin levykaupasta Leon siskolle valinnut. Olin hymyillyt levykaupassakin, ilman tarkoitusta. Olenko tulossa kipeäksi, varmaan joku hullunlehmäntauti tulossa, ajattelen tuijottaessani ikkunasta ulos. Leo oli jopa maksanut lippuni, kun olin kertonut rahatilanteestani. Katson kelloa puhelimesta. Aivan liikaa, tulisin saamaan nyrkistä kotona aivan varmasti, siitä syystä, etten ollut kotona laittamassa aikuisille ruokaa. Pysäkki alkaa lähestyä ja Leo painaa stop-nappulaa. Bussi pysähtyy ja astumme molemmat ulos pysäkille. Leo koittaa sanoa jotain, mutta olen myöhässä. Lähden juoksemaan kiireesti tietä pitkin, jos vaikka ehtisin kotiin. Kuulen takaani enää hämmentyneen heipan, mutten käännä päätäni. Kotiin on päästävä nopeasti. Onneksi en laittanut aamulla maihareita jalkaani, tennareilla juoksen lujempaa.

Huohotan kotioven edessä ja kaivan avaimia repustani polvillani kivirappusilla. Jokaisen ikkunan edessä on verhot, ettei sisälle näe. Löydän avaimet, nousen ylös ja avaan oven niin hiljaa kuin ikinä osaan. Ei näy ketään, kuulen isän örinän ja Meijun hieman sammaltavan puheen jostain makuuhuoneen suunnalta. Suljen oven ja hiivin sisälle. En riisu kenkiäni, vaan kuljen kohti rappusia. Ykskaks talo hiljenee täysin. Pysähdyn rappusten juureen ja kuuntelen. Samassa kuulen lähestyvät juoksuaskeleet ja rupean juoksemaan rappuja ylös. Vilkaisen taakseni, näen Meijun juoksevan perässäni. Kompastun rappusen reunaan ja kaadun, mutta koitan vielä kontata rappuja ylös. En onnistu, Meiju harppoo raput ylös luokseni. Yritän potkaista naista, mutta tuo tarttuu jalastani kiinni ja vetää minut rappuset alas. Jään makaamaan lattialle rappujen juureen naisen pitäessä kiinni jalastani, riuhdon, kiljun ja itken kivusta, näen isän hoippuvan vyö kädessä paikalle. Luulen voivani karata, kun Meiju päästää irti, mutta hän kumartuu tarttuakseen minua hiuksista. Huitaisen rumilusta kasvoihin. Meijun ilme muuttuu raivoisaksi.

"Mhitä helvettiä, saatanan nulikka! Nyt shaat kyllä opetuksen siitä, kuka lyö ja khetä!!" nainen huutaa ja repäisee minut hiuksista ylös seisomaan. Tuntuu kuin päänahka lähtisi irti, kun Meiju vetää minua kohti isää. Isä haisee kaljalta, Meiju enemmän makealta siideriltä, mutta molemmat yhtä pahalta.

"Haistakaa paska, päästä irti! Sattuu!!" kiljun ja vedän vastaan. Näen isän myhäilevän kietoessaan vyötä lyhyemmäksi. Mies istahtaa sohvalle ja sanoo minulle:

"Ishtus, tyttö, ishin shyliin niin ishi opettaa, mithen aikuishia kunnioitetaan."

Meiju tuuppaa minut makuulleen isän jalkojen päälle, selkä ylöspäin. Rimpuilen ja huudan, mutta ei auta, nainen vetää hupparini ja paitani ylös ja pitelee minusta kiinni, kun isä alkaa lyömään vyöllä lujaa selkääni. Jokainen isku saa minut kiljahtamaan. Itken ja vaikerran, kunnes iskut loppuvat. Ne vain loppuvat ja isä nousee ylös pudottaen minut lattialle. Jompikumpi sylkäisee päälleni ja molemmat lähtevät jääkaapille, kuulen sen itkiessäni lattialla. On kuitenkin pakko nousta ylös ja juosta huoneeseen, lukita ovi ja odottaa hiljaa huomista. Huoneessa kyyneleet eivät lopu, vaan valuvat polttavina poskillani, kun kaivan meikkipöydän laatikosta meikinpoistoliinoja ja puhdistan kasvoni. Selkään sattuu hirveästi, mutta vaihdan yöpuvun päälleni ja kaadun sänkyyn. Rutistan tyynyä vasten rintakehääni ja kääriydyn peiton alle sikiöasentoon. Kyyneleet kastelevat aluslakanaa, ja vaivun uneen. Haluan pois.

Aamulla taas samat rutiinit, mitä ennenkin. Ensin istutaan sängyllä ja tarkastetaan vauriot illalta, sitten suihkuun, vaatteet päälle, vähän meikkiä, aamupala ja ulos tai takaisin huoneeseen. Tällä kertaa lähden ulos lenkille aamupalan jälkeen. Juoksen kohti isompaa hiekkatietä kuulokkeet korvilla hiukset hulmuten tuulessa. Toivon, etten tällä kertaa törmäisi Leoon ja tuon koiraan, ainakaan niin yllättäen, että saisin taas paniikkikohtauksen koiran takia. Pääsen isommalle hiekkatielle ja lähden juoksemaan vasemmalle, poispäin isosta tiestä. Kiihdytän vauhtiani hieman, haluan hetkeksi unohtaa kaiken ja vain juosta kauemmas velvollisuuksistani. Käännyn nopeasti kohti kapeaa metsäpolkua ja loikkaan ojan yli. Metsässä katson tarkasti jalkoihini, etten kompastuisi juuriin ja kiviin ja juoksen polkua pitkin eteenpäin. Polku kuuluu yksiin vakio- ja lempireiteistäni kesäisin. Musiikki pauhaa lähes täysillä kuulokkeissani, kun juoksen etenpäin metsässä. Pääni on täysin tyhjä, en ajattele mitään. Saavun pian pienen metsälammen rantaan ja hidastan. Katselen rauhassa lampea. Minulla ei ole mitään hajua kauniin lammen syvyydestä, mutta mietin, kuinka helppoa olisikaan vain hypätä pää edellä lampeen ja hukuttautua. Kukaan ei huomaisi mitään, eikä löytäisi minua pitkään aikaan ja pääsisin pois. Kukaan ei satuttaisi minua enää. Pudistan päätäni. Ei. Kyllä tämä tästä, sanoo pieni ääni pääni sisällä. Toinen pieni ääni vastaa, että ei isä ja Meiju tule muuttumaan enää, hyppää vain, pikkuinen, Suskikin hyppäsi. Pääni sisällä alkaa ajatusten myllerrys ja kahden pienen äänen taisto hukuttautumisen kannattavuudesta, kunnes yhtäkkiä näen tutun näköisen ihmisen kävelemässä yksin metsässä. Leo. Jähmetyn niille sijoilleni, en saa liikuttua tai sanottua mitään. Mies huomaa minut ja hymy leviää hänen kasvoilleen. Hän kohottaa kätensä ja liikuttaa huuliaan, mutten kuule sanoja musiikin takia. Otan kuulokkeet pois ja katson, kun Leo lähtee hölkkäämään minua kohti. Itsemurhaa kannattanut pikkuääni käskee minua juoksemaan karkuun ja lujaa, ei ystäviä tarvita mihinkään, mutta toinen ääni onkin hiljaa, eikä anna minun juosta.

"Hei, näkee suakin tääl. Kui sä sillai lähit eilen pysäkilt? Ei sun ois tarvinnu mua auttaa, jos sulla kiire kerran oli", mies sanoo ja katsoo minua. Onneksi minulla on taas huppari päälläni.

"Eiku unohin koulun jälkee, et mun piti eilen laittaa ruokaa ja muistin sen sit vast bussis nii tuli vähä kiire, ei muuta", heitin nopeasti ja luontevasti. Valehteleminen ei ole ollut koskaan vaikeaa.

"Aa, juu. Käsitän. Ei muuten tullu mustaa silmää, ihme. Oli nimittäi oikeest tosi kova isku se eilinen", Leo naurahtaa.

"Pitää sit vissii lyyä ens kerral lujempaa. Kelpasko levy?" tokaisen viileästi.

"Joo, ei kiitti. Juu, kelpas. Sain anteeks ja näytti tyytyväiselt, tosin tosi hämmentyneelt. Sit se vaa kohautti olkiaan ja tokas mutsille, et joko mun ystävistä jollain on hyvä musamaku tai sit mulla on joku uus tyttö, jolla on hyvä musamaku", mies sanoo hieman nolostuneena ja hymyilee kiusaantuneesti katsoen maahan. Puna kohoaa poskilleni. Tämä tästä nyt vielä puuttui.

Lähdemme jatkamaan samaa matkaa kävellen suuntaan, mistä olin tullut. Leo koittaa aloittaa rentoa keskustelua kanssani, mutta tyrmään yritykset lyhyillä ja viileillä vastauksilla. Mies näyttää jotenkin hämmentyneeltä kylmyydestäni, hyvä niin. En halua ystävystyä tai kaveerata kanssasi, Leo. Ei. Onnistun vain aina törmäämään sinuun ja olet hitaita pakorefleksejäni nopeampi. Mene. Häivy. Älä kävele siinä vierelläni ja yritä saada minua avautumaan itsestäni, kun vain lapsuudenkaverini tietävät minusta jotain. Äiti ja Susanna tiesivät. Susanna tiesi minusta kaiken. Samassa filminauha alkaa pyörimään silmieni edessä, huimaa ja voin pahoin. Pysähdyn tielle ja äänet pääni ulkopuolella katoavat. Näen, kuinka Leo kyselee minulta huolestuneen näköisenä, hokee kai nimeänikin, mutta mikään ei toimi enää, kun muistot alkavat pitämään pääni sisällä omaa elokuvaesitystään. Sateinen kesäpäivä. Lomasta on jäljellä enää muutama päivä, mutta uimaan on päästävä, vesihän on lämmintä sateisina päivinä. Isompi tyttö lyhyillä, punaisilla hiuksilla polkee polkupyörää, pienempi pitkillä, vaaleilla hiuksilla istuu tarakalla. Molemmat nauravat kelistä huolimatta. Polkupyörä kulkee kohti syrjäistä rantaa, pysähtyy rannan laitamille. Tytöt juoksevat onnellisina rannalle, riisuvat päällysvaatteensa ja alta paljastuvat uimapuvut. Entuudestaan märät vaatteet jäävät lojumaan hiekalle, kun tytöt, ilmiselvät siskokset, juoksevat puiselle laiturille. Nuorempi hyppää edeltä pitkän loikan veteen ja nousee pian pinnalle leveä hymy kasvoillaan.

"Suski, tule sinäkin uimaan! Vesi on lämmintä" pikkutyttö huutaa siskolleen. "Mutta va.." Lause jää kesken, kun Susanna jo hyppää veteen pää edellä. Pienempi nauraa ja yrittää etsiä katseellaan siskoaan veden alta, mutta sisko ei nouse pintaan. Hymy hyytyy.

"Susanna! Ei ole hauskaa! Nouse pintaan!" tyttö huutaa. Susannaa ei näy missään ja pikkusisko laittaa uimalasit päähän ja sukeltaa. Veden alla on hämärää, mutta tyttö näkee ison kiven aivan laiturin päässä ja ohuen verivanan. Verivanan päästä löytyy eloton sisko, jota pienempi hädissään tarraa kädestä ja nostaa pintaan, vetää rantaan ja koittaa ravistella siskoaan hereille. Isosisko ei avaa silmiään tai rupea hengittämään, isosisko on kylmä ja päässä on haava, joka vuotaa verta. Pienempi juoksee siskon laukulle ja etsii puhelimen soittaakseen hätäkeskukseen. Tyttö soittaa myös äidille, ja pian rannalla on isä, äiti ja ambulanssi. Ambulanssi vie Susannan sairaalaan ja perhe ajaa autolla perässä. Sairaalassa kerrotaan, että Susanna on kuollut, lyönyt päänsä kiveen ja hukkunut tajuttomana. Enää on vain surulliset vanhemmat ja Siru. Päivät etenevät filmissä pikakelauksella. Isä alkaa juomaan, äiti suuttuu, vanhemmat riitelevät ja eroavat. Siru jää isän luokse, äiti muuttaa Alaskaan. Isä löytää uuden naisen, Meijun, ja alkaa juomaan entistä enemmän yhdessä Meijun kanssa. Siru on kuitenkin vielä onnellinen, kunnes tulee se ilta, kun isä kohottaa kätensä ensimmäisen kerran. Tyttö on 13-vuotias, ja erehtyy riitaantumaan isänsä kanssa alkoholista. Isä suuttuu ja läimäisee tytärtään kasvoihin. Siru kaatuu lattialle ja juoksee itkien huoneeseensa. Eihän isä ole koskaan aikaisemmin lyönyt.

Filmi päättyy, ja tajuan kyyneleiden alkavan valumaan pitkin poskiani. En vain voi itkulle mitään, ja pian nyyhkytän pää painettuna käsiini, tienreunassa Leon kietoessa kätensä varovaisesti ympärilleni.

"Shh, ei mitään hätää, itke pois", mies hyssyttelee hiljaa pehmeällä ja ymmärtäväisellä äänellä. Minä vain itken.