Pelastaja

Luku 5

    Kuluu päiviä, viikkoja, ja lopulta kuukausi raivokohtauksestani. On lokakuu ja taivaalta sataa vettä lähes jatkuvalla syötöllä. Maaperä lainehtii, eikä ruskakaan ole enää kaunista katseltavaa. Puissa vain riippuu kuolleen näköisiä, sateen piiskaamia lehtiä irtoamista odottamassa. Tuoltako vanhoista ihmisistä tuntuu viimeisinä hetkinään? Elämä on ollut ja mennyt, ainoa, mikä enää on edessä, on täydellinen irtoaminen kaikesta olemassaolevasta. Oloni on aivan kamala, kun ulkona on pelkkää harmaata ja ruskeaa, aurinko pilkahtelee pilvimassan keskeltä muutamina päivinä. Tosin, syksyisin elämä on fyysisesti helpompaa, kun kävyt eivät jaksa raahautua niin usein kauppaan ostaakseen alkoholia ja ruokaa. Ruoan vähäisyys kuitenkin iskee eniten minuun. Ei huvita syödä, vaikka silloin tällöin nälkä koittaa kaivaa itsensä ulos mahasta, ja minulle jätetään pienin ruoka-annos, koska olen pienin. Peittelen kouluun painoni putoamista isoilla, löysillä vaatteilla parhaani mukaan. On jälleen synkkä aamu. Pisarat eivät ainakaan toistaiseksi ropise kattoon kammetessa itseni ylös sängystä harmaaseen päivään. Käyn peseytymässä nopeasti ja valitsen sitten kaapista päälleni ison mustan neulepaidan ja tummanharmaat farkut. Pukeudun ja istahdan jälleen meikkipöytäni ääreen. En vain jaksa, jaksa tehdä mitään rumille kasvoilleni, mutta pakotan käteni rajaamaan silmäni ja laittamaan ripsiväriä. Jään tuijottamaan kaventuneita kasvojani, ilme ei sentään näytä hirveän riutuneelta. Nousen ylös ja nostan repun maasta olalleni. Kävelen ulos huoneestani väsyneenä ja nälkäisenä. Keittiössä ei kuitenkaan ole kunnon syötävää, vain sitä sun tätä kuten vähän alkoholia, omena ja näkkileipää. Otan omenan ja palan näkkileipää mukaani, kahvin keitän ja juon nopeasti ennen kuin lähden. Nappaan naulakosta päälleni mustan sadetakkini ja laitan jalkaan samanväriset Hai-saappaat. Vettä on kuitenkin kaikkialla.

Isolla hiekkatiellä törmään tietenkin Leoon. Katsahdan tuohon surkeana ja jatkan matkaani hänen takana. Kumpikaan ei sano sanaakaan, vaan hiljaisuus ympäröi meitä kuin verho. Kuin koko luonto pidättäisi henkeään popcornit kourassaan ja odottaisi, mitä tapahtuu seuraavana. Mitään ei kuitenkaan tapahdu, vaikka mielessäni pyörii useita sanoja, joilla aloittaa keskustelu ja rikkoa jää. En vain osaa taikka pysty tekemään sitä. Pysäkillä tiemme erkanevat, emme edes vilkaise toisiamme odottaessamme bussia. Bussi saapuu kuten ennenkin, astelemme sisään kuten ennenkin. Kaikki on kuten ennenkin, sitähän minä toivoin. Kaksi toivomusta varmaan jäljellä, mutta aivot eivät pelaa. Eivät tänään juuri nyt, toiveidentäyttäjä on hyvä ja odottaa selkeämpiä kelejä.

Koulupäivä vain kulkee ohitseni. Yksi koe, vähän toisiin kokeisiin kertailua, dokumentti ja ruokaa. Pian seison taas sateessa lukion edessä ja vain tuijotan elämää nenäni edessä. Pelkkää vettä ja harmaata massaa. Lähden ajatuksissani kulkemaan pysäkille muutamien ihmisryhmien vanavedessä. Kukaan ei kiinnitä huomiota minuun, kukaan ei juttele minulle, kukaan ei edes katso minua. Olenko edes olemassa? Katsahdan vasemmalle ja näen Leon kävelevän kavereidensa kanssa muutaman ihmisen päässä minusta. Hän näyttää yhtä onnelliselta ilman minuakin. Miksipä hän ei olisi onnellinen tutustuttuaan minuun vain kahden päivän verran?

Seison sateessa pysäkillä toisten seisoessa bussikatoksessa suojassa. Vain muutamat seisovat katoksen ulkopuolella. Tummansininen paikallisliikennebussi saapuu kuten ennenkin, suurin osa menee bussiin kuten ennenkin, ihmiset menevät istumaan bussiin kuten ennenkin. Istun yksin penkillä päältä märkä sadetakki päälläni ja tuijotan ikkunasta ulos maisemien vaihtuessa. Näen ihmisiä juoksemassa ja kävelemässä ulkona. Bussi ajaa keskustasta taajama-alueen ulkopuolelle ja ikkunassa vilahtelee enää vain metsää ja peltoa, sekä satunnaisia omakotitaloja. Bussi jarruttaa ja ajaa ensimmäiselle pysäkille koulun jälkeen. Pysäkille jää muutamia ihmisiä ja matka jatkuu eteenpäin. Bussissa kuuluu kevyt puheensorina ja hiljaa etuosassa soi radio. Pelkkää iskelmää, ei mitään, mikä herättäisi mielenkiintoni. Seuraava pysäkki on se, missä jään pois. Matkaa on vielä jäljellä, mutta sekin vähenee koko ajan. Hetken päästä nousen ja painan stop-nappia. Kuuluu piip ja tuulilasin yläpuolelle ilmaantuu punainen stop-teksti. Kävelen etupenkkien luo ja pidän kiinni tolpasta. Leo ja muutama muu kävelevät taakseni bussin hidastaessa ja ajaessa pysäkille. Ovi avautuu ja kävelen ulos bussista tihkusateeseen. Pysähdyn vähän matkan päähän bussista ja odotan, että Leo tulee ulos. Leollakin on sadetakki, muttei saappaita, vaan tennarit. Bussi ajaa pois kyydissään vielä muutamia nuoria ja jään seisomaan pysäkille Leon kanssa, kun hän sitoo auenneen kengännauhansa. Sade voimistuu, eikä minulla ole edes huppua päässäni, mutten tajua laittaa sitä päähäni hiusteni kastuessa vähitellen. Leo nousee ja lähtee kävelemään, mutta otan nopeasti muutaman askeleen hänen peräänsä ja sanon nopeasti:

"Leo, oota."

Mies pysähtyy ja kääntyy ympäri, ei sano sanaakaan, mutta katsoo minua. Pitkästä aikaa katsomme toisiamme kunnolla, ei ketään muuta lähimaillakaan. On vain kaksi lukiolaista bussipysäkillä sateessa, kaikki muut ovat jo lähteneet pois paikalta, eikä kukaan mummo ole tullut odottamaan bussia sateeseen.

"Mun pitäs sanoo sulle yks juttu", sanon hiljaa ja epävarmasti. Leo huokaisee ja koittaa lähteä pois pysäkiltä.

"Etköhän sä Siru oo sanonu jo ihan tarpeeks", hän sanoo, mutta tartun hänen olkapäähänsä ja pysäytän hänet paikoilleen.

"Ei, älä mee viel. Mm.. mä..", koitan saada sanoja ulos suustani, mutta tilanne on uusi ja vaikea minulle, ja sanat, jotka haluan sanoa, vain katoavat päästä. Yritän saada sanottua pian jotain järkevää ja tilanteeseen sopivaa. Leo kääntyy katsomaan minua kysyvästi.

"Mä.. Äh. Anteeks", sanon hiljaa ja katsottuani miestä nopeasti silmiin katseeni painuu alas maahan. Vesinoro valuu päästäni niskaa pitkin selkään. Nostan katseeni nähdäkseni Leon hieman päivettyneen näköiset kasvot suklaisten silmien kera. Taidan olla selityksen velkaa.

"Mä olin tosi törkee sua kohtaa, ja mä oon pahoillani siit, mitä mä sanoin sulle silloi meiän pihalla. Mun on vaa tosi vaikee olla ihmisten kaa ja mulle on muodostunu sellai tavallaa suojakuori, jonka alle mä en oo päästäny ketää. Sit mä tutustuin suhu ja tajusin, et sä aloit pääseen sen kuoren vaan kahessa päiväs, ja se sai mut ahistuun. Nyt mä kai oon käsitelly tunteitani ja oisin valmis ehkä kaveruuteenki. Se vaa riippuu susta, jaksakko sä koittaa uuestaa tutustuu tämmösee syksysin alakulosee paskaan, joka kammoo koirii", selitän ja katson kysyvästi miestä. Lämmin hymy leviää hänen kasvoilleen ja äkkiä tuo kaappaa minut halaukseen.

"Anteekspyyntö hyväksytty", hän sanoo. Varovaisesti halaan Leoa takaisin, mutta päästän pian irti.

"Juu, jos säki päästäsit irti..?" sanon ja Leon päästettyä irti lähdemme kävelemään kohti kotejamme samaa matkaa jutellen rennosti. Oloni on heti hieman parempi ja tuntuu kuin kivi olisi pudonnut sydämeni päältä ja sydän jaksaa taas pumpata normaalisti lämmintä verta ympäri kehoa ja vaikka hiukseni ovat märät, minulla ei ole kylmä ollenkaan.

//Tämä luku on ihan eri maailmaa kuin edellinen, mutta halusin julkaista sen näinkin nopeasti vielä lomani loppupuolella, kun saan ihan tietokoneella säätää luvun parissa ja tehdä viimeiset hienosäädöt kohdilleen. Kiitos, jos jaksaisit äänestää tätäkin lukua!