Kun menetän sinut

Hyvin rakastunut

Mustat kiharat olivat valloittaneet jokaisen kolkan heidän jakamastaan sängystä. Ne vyöryivät reunojen yli kuin etsien lisää neliöitä valloitettavaksi, eikä Aamos enää muutaman päivän jälkeen päässyt niiden raikasta tuoksua pakoon. Hengittäessään niitä hän sulki silmänsä ja kuvitteli itsensä metsään, alastomana, jahtaamaan tuota kaunista vaaleaa olentoa joka makasi hänen vieressään. Korkealla poskipäällä vaelsi irronnut ripsi, jonka Aamos pyyhkäisi pois sormensa päällä. Ohuet kulmakarvat rypistyivät kosketukselle, jota nainen ei tunnistanut unen läpi. 

Mies nosti peiton päältään ja veti harmaat alushousut jalkoihinsa. Kävellessään pois makuuhuoneesta hän pysähtyi ovella, ja kääntyi katsomaan punaisten liinavaatteiden mereen verhoutunutta näkyä. Se oli päätös mitä hän katui, sillä näky sai miehen palamaan halusta palata, voidakseen jumaloida naista. Suudella jokaista nikamaa, siunata jokainen syvennys ja haudata kasvonsa kalpean kaulan lohdulliseen kuoppaan. Jano kuitenkin voitti tämän taistelun, ja hän jatkoi matkaansa kohti keittiötä.

Vaaleat pinnat hohtivat puhtauttaan, eikä missään kaapeissa ollut ikinä kuin muutama pari kutakin esinettä. Aamos kyseenalaisti tätä hieman, vaikka esineiden vähyys oli normaalia yksin asuvalle naiselle. Kaikki asunnossa kuitenkin kieli, että täällä ei oltu kauan, täällä ei viihdytty paljoa. Hän avasi kaapin oven, ja otti sieltä viimeisen neljästä juomalasista. Kääntäessään hanasta hän muisti, kun ensimmäisenä aamunaan täällä hän asteli keittiöön yksin toistamaan tämän saman rutiinin, oli altaassa ollut hienoinen pölykerros. Se oli ollut luotaantyöntävää, vaikka vesi oli kirkasta, eikä se haissut omituiselle. Hän uskaltautui maistamaan sitä vasta, kun näki Liljan käyttävän hanaa värähtämättä. 

Luonnollisesti kaiken muun jatkumona myös jääkaappi oli ollut tyhjänä. Sen Aamos oli huomannut toisena yönään. Joten hän päätti antautua periksi uteliaisuudelleen - mitä hän valitettavan usein teki - ja availi toisen kaappeja. Ne olivat huokuneet tyhjyyttä, niiden vähäisen sisällön tuntuen siltä, kuin sisällä olleet harvat esineet olisivat olleet asunnossa valmiiksi naisen muuttaessa tänne. 

Mutta kaikki oli silti päivänselvää kun hän näki Liljan kävelemässä näitä käyttäviä, juovan näistä kerman sävyisistä mukeista, heiluttelemassa jalkoja toffeen värisellä kangassohvalla. Jos Aamos oli täysin rehellinen itselleen, niin kaikki hänen elämässään tuntui menneen sille uralle mitä pitkin sen tulikin mennä. Siitä hetkestä asti kun Lilja vei hänet kotiinsa sieltä pienestä baarista. Hänen muistikuvansa olivat hyvin sumuisia, kuin niiden yli olisi puhallettu savukoneella. Hän luuli nähneensä Elinan pienet kasvot murjottavina, Okon silmät puoliksi suljettuna. Hän epäili muita muistikuviaan, paitsi niitä, jotka koskivat Liljaa. Nainen oli näyttänyt nousevan tuhkista Aamosin sylissä, ja palatessaan sinne hänen ympärillään oli utuista usvaa, joka kääriytyi hänen ympärilleen. Asian kelaaminen edestakaisin päässään sai omituisen hymyn nousemaan Aamosin kasvoille. Hänen ei edes tarvinnut tarkistaa kuvajaistaan peilistä tietääkseen, että hänen korvansa punoittivat.

Lilja oli omituisesti rauhoittanut Aamosin vaikutuksellaan. Mies, jota ennen heidän tapaamisiltaansa oli huolettanut suuresti elämänsä suunta oli nyt laiminlyönyt kirjoitustehtäviensä palautuspäivämääriä, varoituskirjeet hujahtivat hänen ohitsensa kuin luotijunat ja Elinan huolestuneet puhelut kasaantuivat vastaajaan löytämättä koskaan tietä kuuleviin korviin, sillä ne nähdessään mies painoi raadollisesti "Poista" -nappia. 

Aamos tiesi kyllä, että tämä särkisi Elinan sydämen, ja se suretti häntä suuresti. Vaikka hän oli nyt hyvin onnellinen, vaelsivat hänen ajatuksensa joskus niihin pyöreisiin kasvoihin, joita hän oli pitänyt käsissään suudellessaan niiden omistajaa. 

Mutta myötätunnon pyörsi ärsyyntyminen, mitä hän koki Elinan yrittäessä alituisesti tavoittaa häntä. Kuka tyttö oli tuomitsemaan häntä? Elina oli itse lähtenyt Okon mukaan ja ripustautunut tähän, vaikkei Okko selvästikään ollut siihen valmis. Ärtymys kupli hänen sisällään. Sellainen Elina oli, ripustautuja. Tyttö oli itse vetänyt suhteensa Okon kanssa alas tarttuessaan häneen niin tiukasti kiinni, ettei kumpikaan kyennyt uimaan, vaan he olivat uponneet yhdessä, yrittäen räpistellä eri suuntiin tilanteen eskaloiduttua. 

Sitä hän ei antaisi tytön tehdä itselleen. Aamos päätti repiä jalkaansa sidotun painon ketjut irti kehostaan, jotka välillä painoivat häntä niin, että oli vaikea hengittää. Aamos keräsi kaiken sen myötätunnon, hienoisen surun ja kaihoisan säälin mitkä olivat vaeltaneet hänen sisällään nämä päivät, ja lukitsi ne sellaiseen tilaan, jota vartioisi vastaedes hänen raivonsa, se katkeruus mitä hän koki tyttöä ja tämän ärsytyksen nostattavaa olemusta kohtaan. 

Aamos oli ansainnut onnensa, mies vakuutteli itselleen. Silti jokin nimetön aggressio oli jo ehtinyt hiipiä hänen ihonsa alle. Teekupit lentelivät ja lattialla lepäävät luonnonvalkoiset koristetyynyt kokivat osansa. Turhautunut Aamos päätti yrittää rauhoittua, joten hän riisui vähäiset vaatekappaleensa ja veti lukittavan oven perässään kiinni.

Seistessään lämpimän suihkun alla hän painoi otsansa viileisiin kaakeleihin. Ne oli kuvioitu mustavalkoisin linnuin, ja hän seurasi laatoissa lentäviä otuksia sormillaan. Hänen kätensä ei kuitenkaan yltänyt kaikkialle, eikä niitä ollut tarpeeksi monta koskettamaan jokaista suuntaa jonne maalatut linnut lensivät. 

Ei häntä ollut nytkään tarpeeksi. Aivan sama kuinka onnellinen hän oli, oli myönnettävä, ettei kaikki ollut oikein. Ei hän saisi jättää laskuja maksamatta. Hänen sähköpostinsa oli täyttynyt varoituskirjeistä, jotka vaativat läsnäoloa ja vaivannäköä ettei hän menettäisi vaivalla hankkimaansa koulupaikkaa. Elinakaan tuskin puhuisi hänelle enää tämän jälkeen. Okosta hän ei tiennyt, mutta mies meni helposti tytön mukana kun tämä kaipasi lohduttavaa olkapäätä. 

Tietysti Okko tunsi eräänlaista kiintymystä häntä kohtaan, heidän tunnettua toisensa puberteetin alkuajoista saakka. Mutta heidän välinsä olivat viilentyneet niiden nuorten koltiaisten tukevasta ystävyydestä viileän toverillisiksi. He viihtyivät yhä samoissa juhlissa, eikä ollut kiusallista pyytää toiselta savukkeita, mutta enää he eivät jakaneet syvimpiä salaisuuksiaan, eikä toisten aivoitukset olleet enää päivänselvät.

Aamos ei koskaan ollut varma, että oliko Elina liima, joka sitoi häntä hieman tiukemmin Okkoon kiinni, vai oliko tyttö vain heitä erilleen työntävä voima. He eivät koskaan olleet pitäneet toisiaan kilpakosijoinaan, eikä katkeruutta tai loukattuja tunteita ollut. Okko ei ollut mustasukkainen kuultuaan Aamosin ja Elinan suudelmista, eikä Aamos ollut menettänyt yöuniaan noiden kahden suhteen vuoksi. 

Hän ei itse asiassa ollut varma mikä häntä ja Elinaa oli yhdistänyt. Punaiset kiharat omistava räsynukke oli vaikuttanut pitävän Aamosista pidempään Okon pakoillessa häntä näiden suhteen loppupuolella. Lukemattomia kertoja Aamos oli ottanut Elinan siipiensä suojiin, ettei tämä tuntisi oloaan aivan hylätyksi. 

Okon valheista surun lakastama Elina oli alkanut jälleen kukkia Aamosin tavasta hymyillä kuin aurinko, joka palautti energian tämän soluihin. Aamos ei koskaan toivonut heidän väliensä lähentymisen tuottavan hedelmää, mutta kului viikkoja ja tyttö alkoi pakahtua kypsyyteensä. Hän oli valmis siirtymään pois miehestä, jota ei enää nähnyt juuri koskaan. 

Aamos muisti yrittäneensä tuhansia kertoja rukoilla Okkoa huolehtimaan suhteestaan, sillä hänestä tuntui väärältä viedä tahattomasti tyttö ihmiseltä jonka kanssa kerran oli ollut kuin veli. Mutta itselleen ominaiseen tyyliinsä Okko oli vain kohauttanut olkiaan, sytyttänyt savukkeen, ottanut sen samaan käteen kellertavan sävyisen olutpullonsa kanssa, katsonut Aamosta silmiin, ja vain sanonut "Veli, anna kerrankin mennä."

Hopeinen kahva kääntyi valkeassa ovessa, ja sisään astui uneliaalta näyttävä tummatukkainen hahmo, jonka sirot rinnat peittyivät kiharoiden alle. Aamos kurotti kätensä ja veti Liljan lähelleen. Naisen silmät olivat turvonneet useiden tuntien unesta. "Herätinkö?", mies kysyi ja hymyili kainosti. Lyhyempi nainen pudisti päätään. "Ei... Oli muutenkin jo aika herätä." Katsomatta silmiin nainen kääntyi selin Aamosta kohti, kääntäen hanan päälle. 

Aamosin sydän heltyi hieman kaikista tunnekuohuistaan Elinaa kohtaan hänen ymmärtäessään tämän ahdistusta paremmin. Rakastuihan hän itsekin epätodennäköisellä hetkellä, kun hänellä piti olla joku toinen. Elinakin todennäköisesti oli luullut löytäessään oman oikeansa Aamosista. "Voi ystävä hyvä", Aamos ajatteli, "Anna minulle jonain päivänä anteeksi kun arpesi on parantuneet."

Ja seisoessaan siinä, kädet Liljan lihattomalla vatsalla, poski painettuna tämän päälaelle, hengittäen tätä ihanaa hetkeä, ei hän voinut estää orastavaa pelkoa. Jos Elina oli ollut hänestä näin väärässä, niin mitä jos hän luulisi samalla tavalla liikoja Liljasta? Etenkin, kun hän tiesi naisesta vähemmän kuin Elina oli koskaan tiennyt hänestä.

Suojellakseen itseään ahdistukselta hän puristi naista tiukemmin itseensä, ja hautasi kasvot märkiin hiuksiin, toivoen voivansa pysyä siellä suojassa totuuden rumilta puolilta ikuisesti.