Kun menetän sinut

Punahiuksinen, joka etsi naista

Tupakan savu leijaili utuisena tunnistamattomien kasvojen ympärillä. Uudet pilvet mitä hän puhalteli suustaan muodostivat pyörteitä, jotka kieppuivat kauniisti raskaassa ilmassa. Sytytin jota hän käytti oli päällystetty sinisellä metallilla, jonka peilimäinen pinta heijasti katulamppujen valoja. Savukkeen punaisena palavan pään väri  sopi täydellisesti lyhyisiin hiuksiin, jotka hapsottivat ympäriinsä. Hänen oliivinen ihonsa korosti hiusten eri sävyjä, mikä sai tukassa olevat raidat elämään harmoniassa, niiden muistuttaen kipinöivää sädekehää. 

Pitkät, kauniit sormet tukahduttivat palavan pään ketterästi, kadoten pian mustan takin taskujen sisään. Hän katseli ympärilleen näyttäen kyseenalaistavalta, vaikka tiesi voivansa olla varma siitä, että oli oikeassa paikassa. Katulamppu, johon auto oli törmännyt joitakin päiviä takaperin oli yhä runneltu. Menopelin raato oli sentään hilattu pois onnettomuuspaikalta. 

Punapää katseli yökerhoa, josta se kaikki oli alkanut. Kellon ollessa yhdeksän aamulla se luonnollisesti oli kiinni, joten hän sai tyytyä katselemaan peilikuvaansa värikkäillä kirjaimilla koristelluista ikkunoista. Martini -lasia esittävä violetti logo sai hänet nyrpistämään nenäänsä mauttomuudelle. Ajoittain hänen oli vaikea ymmärtää sen naisen päähänpistoksia. 

Naisen ajattelu sai huolen jälleen kuplimaan rinnassa. Hahmo kääntyi, kaivaen puhelimen mustien farkkujensa taskusta. Pakkanen kiristyi pimeydessä ja se nipisteli paljaita sormenpäitä, jotka alkoivat punertaa. Hän kirosi omaa typeryyttään, käärien nahkatakkinsa paremmin ympärilleen. Tasapohjaiset kangaskengät päästivät napahduksen osuessaan asfalttiin. 

Hänellä oli mielessään kolme osoitetta. Punapäätä ärsytti suuresti tulla kiskotuksi omien asioidensa äärestä jahdatakseen sitä naista, mutta omalla tavallaan hän oli hieman helpottunut joutuessaan tänne. Noin kolme viikkoa sitten oli tapahtunut jotain ratkaisevaa. Hän oli tuntenut sen. Omituinen nytkähdys maailmassa, kuin sen järjestystä olisi järisytetty. Aluksi hän oli ajatellut, että se oli vain omaa harhaluuloisuutta. 

"Sellaista elämä olikin sen mustahiuksisen pyörremyrskyn kanssa", hän lisäsi päänsä sisällä.

Mutta kulunut vajaa kuukausi oli ollut painajaismainen. Se nainen ei ollut osoittanut tavanomaisia elonmerkkejään, ei palannut takaisin, muttei liioin osoittanut vaihtaneensa mannerta. Punapää oli joutunut häiritsemään kotinsa rauhaa. Hän keräsi pienen joukon etsimään naista. Se oli kirottua, sillä tehtävä oli erittäin riskialtis, se kuormitti voimavaroja joita ei tulisi koskaan käyttää näin, mutta se oli ollut myös hedelmätöntä. Kahden viikon päästä ensimmäisestä yrityksestä hän joutui pyörtämään itsensä ja tekemään sen kaiken uudelleen. 

Silloin he saivatkin jotain irti. 

Kaikki punapään ympärillä yrittivät kertoa hänelle, että kolme osoitetta, jotka olivat nousseet esille, eivät olleet niiden maksaneen hinnan arvoisia. He sanoivat, että hänen tulisi odottaa kuulevansa naisesta. Että hän palaisi aina. Hän ei koskaan tiennyt pitivätkö muut kotona naisesta. Osa heistä tuntui olevan hänen ystäviään, letitellen tämän hiuksia ja kuunnellen tämän tarinoita maailmalta, typeristä ja naiiveista ihmisistä, joille he nauroivat leikkisästi, mitä he eivät muuten koskaan tehneet. 

Toiset taas pyörittelivät silmiään niille tarinoille, kyseenalaistaen sen, miten tuo nainen kykeni olemaan niin naiivi kuin oli, ikäänsä nähden. Joskus he kysyivät pilkaten, että miksi hän oli tuonut sellaisen haaskalinnun kotiinsa. 

Voi kuinka punapää vihasi sitä, vaikkei hän sen enempää pitänyt naisesta kuin hekään. 

Se tuntui ajoittain omituiselta tiedostaa, että löytäessään hänet oli punapää pitänyt naista eksyneenä sieluna. Hän oli ollut niin nuori, käytännössä katsoen vastasyntynyt tässä maailmassa. Niin rikottu, niin petetty. Mutta hänessä oli jotain erilaista. Sellaista, mikä oli tehnyt hänestä itsestäänkin kapinallisen kerran. Mikä sai hänet tuntemaan yhteenkuuluvuutta alastomana löytämäänsä naiseen.