Kun menetän sinut

Käsistä karkaavat langat

Seinät, joiden olisi pitänyt olla parhaillaan romahtamassa, seisoivat jäntevästi paikoillaan, eivätkä tilanteessa olevat murskautuneet niiden alle - naisen harmiksi. Tämä räpytteli silmiään epäuskoisena, kuin olisi juuri nähnyt jotain hullunkurisempaa kuin itseään kohti muutamia viikkoja sitten syöksyneen auton. Hänen ovellensa oli jollain ilveellä ilmestynyt punahiuksinen kurimus, jolla oli ollut menneisyydessä ikävästi tapana viedä tämä mukanaan kotiin, kun nainen oli päässyt tanssien pyörteisiin ja ollut kadota kaiken värikkään ja räikeän sekaan, piiloon punapään katseelta ja kosketukselta.

Hän katsoi Aamosia, joka tuntui joutuneen Pompejin syöneen laavamassan alle. Miehen nyrkit olivat valkoiset tämän puristaessa vaaleaa posliinimukia, jonka kiiltävillä reunoilla vieri maitoisia kahvinoroja. Nainen sulki silmänsä, toivoten voivansa kadota noiden pisaroiden tapaan jonnekin Aamosin nyrkin sisään, mistä häntä ei enää löydettäisi.

"Lil?", punapää kysyi. 

Punapää löysi hänet aina. Oli hän piiloutunut tekaistujen nimien taakse, majaillen jonkun tuntemattoman vuokraamassa asunnossa väärin paperein rahalla, joka ei merkinnyt hänelle mitään, tai hänen ollen sileällä pinnalla vierivä pisara, joka oli sekoitus maitojuomaa ja Aamosin voimakasta aamusylkeä, joka jätti miehen tuoksun hänen huuliinsa heidän suudellessaan.

Nainen katsoi häntä. Punahiuksinen muutti itseään usein. Nyt hän oli kaunis, jopa naisen oli se myönnettävä. Hänen hiuksensa olivat paksu harja, joka ylsi vain tämän sirojen korvien yläpuolelle. Ne kuitenkin lyhyydestään huolimatta näyttivät elävän, ja houkuttelivat koskettamaan niiden hohtavanpunaista juurta. Kaunis punainen peittyisi kämmenen alle koskettaessa, harmitteli nainen. Kellertavan oranssi latva jäisi kuitenkin kiemurtelemaan sormien väriin. Kuin asvaltilla taiteileva kasvi, joka ei suostu kuolemaan. Kuin seinää kiertävä muratti.

Tai kuten hius, joka itsepintaisesti roikkui punahiuksisen korkealla poskipäällä. Jos se tipahtaisi, se laskeutuisi runsaille huulille, jotka olivat kovin pureskellut. Riekaleiset palaset herkkää ihoa inhottivat naista.

Mutta yksityiskohta kiinnosti häntä. Oman huulensa syöminen oli kuin kirkuva kyltti, jolla kerrottiin muille omasta hermostuneisuudesta. Mikä oli hermostuttanut punahiuksista? Oliko tämä pelännyt, ettei löytäisi naista? Hän epäili. Puolisonsa tuntien tämä oli tuhannennen leikkikerran jälkeen varma siitä, että voittaisi myös tämän erän, kuten jokaisen sitä edeltäneen. Se oli kuin maailmaan kirjattu skripti, jolle ei ole keskeyttävää voimaa.

Vai aiheuttiko sen takana seisova Mollamaija, jonka posket olivat pulleat, kuin kaksi lehdellä alakuloisesti valuvaa vesipisaraa. 

Sydän taisi jättää lyönnin välistä, ja ärsyyntymisen puna kohosi värittämään kalpeita kasvoja. Voi kuinka nainen toivoi, ettei olisi nähnyt noita kasvoja. Hänen puolisonsa oli tarpeeksi vaikea vastus, mutta nyt se oli tuonut mukanaan tuon, joka halusi kiskoa Aamosin irti hänestä. Tuon, joka käyttäytyi kuin mustankipeä tarhaikäinen, jonka pulleat raajat eivät saaneet ponnistettua tarpeeksi saadakseen kiinni nuken, jonka nainen oli nostanut tämän ulottumattomille.

Asiat eivät tietenkään voineet mennä tämän toivomalla tavalla. Kaikki oli aina epäreilua, rumaa ja väärin. Nuo punahiuksiset perkeleet pilasivat aina kaiken.

Silmänsä kipinöiden hän kohtasi kapean silmäparin, joka oli tuijottanut häntä herkeämättä oven avaamisen hetkestä lähtien. Lyhyet ripset saivat auringon säteistä kastanajista vivahdetta, ja vasemman silmän musta iiris sai vihertävän sävyn. Nousevan ja laskevan auringon valossa punahiuksisen silmät näyttivät aina hetken olevan samaa väriä, mutta maailman pimetessä huomasi lopulta, että tämän toinen silmä oli vihreä, kuin sammal ja karu maa. Nainen ei aikonut pelätä sitä, säälittävää varjoa, joka yritti päivänvalossa sulautua muiden joukkoon.