Koska olette ihania here u go<3
Ulko-ovi kolahtaa kiinni alakerrassa ja säpsähdän hereille kovan äänen johdosta. Minulla menee hetki tajuta, missä helvetissä olen ja kun tajuan, en ole kovinkaan vaikuttunut. Vaikka Ojalien omakotitalo onkin vaikuttava ja Joonatan kieltämättömän kuuma, olen jo äärimmäisen kyllästynyt koko Suomeen. Minulla on ikävä Kalifornian lämpöä ja ihmisiä joiden puheetta kykenen ymmärtämään.
"Mä toin kiinalaista, onks sulla nälkä?" Joonatan ilmestyy huoneeni ovensuuhun kuin tilauksesta. Ruokaa ja Joonatan? Ehkä voin sittenkin antaa Suomelle anteeksi... Kompuroin ylös sängystä, jonne olin nukahtanut täysissä pukeissa. Yritän vielä löytää puhelimeni, mutta se ilmeneekin vaikeammaksi tehtäväksi, kuin oletin. Olen aika varma, että nukahdin se kädessä, joten koluan sänkyäni. Joonatan seisoo vieläkin ovensuussa ja katselee säätämistäni huvittunut ilme kasvoillaan.
"Sun sängyn alla." Poika toteaa ja käännyn tuijottamaan häntä hämmentyneenä.
"Sun puhelin... Sitähän sä etsit, eiks?" Joonatan naurahtaa tajuttuaan, etten minä tajunnut, mistä hän puhui. Lehahdan punaiseksi, kun päässäni klikkaa, miten tyhmä olin ja käännyn äkkiä kaivamaan puhelintani sängyn alta, jotta poika ei huomaisi punaisia poskiani.
Onni ei kuitenkaan ole tänään puolellani, eikä kehoni vielä riittävän herännyt äskeisiltä päiväunilta ja päädyn kolauttamaan polveni sängynlaitaan. Vilkaisen äkkiä Joonatania rukoillen, ettei tämä huomannut. Olen nolannut itseni pojan edessä jo ihan riittävän monesti aikaisemmin... Poika kuitenkin iskee minulle silmää huvittuneesti huomatessaan katseeni. "Totta kai tämän täytyi huomata", ajattelen ja voin vain tuntea miten puna vain syvenee poskillani.
"Niin sitä ruokaa", mumisen ja pakenen tilanteesta Joonatanin ohi kohti alakertaa. Joonatan nauraa sanomatta mitään ja seuraa minua keittiöön.
Taivaallinen ruoka auttaa minua unohtamaan äskeisen tilanteen nöyryyttävyyden. Kasvojeni punaisuus on vihdoin tasoittunut kasvoiltani ja kykenen jopa kohtaamaan pojan silmät puhuessamme. Keskustelemme Suomesta tai enemmänkin Joonatan puhuu ja minä kuuntelen. Hän kertoo minulle outoja faktoja Suomesta, mutta totta puhuen keskityn enemmän vain pojan ääneen. Hei sen aksentti on äärettömän suloinen, miten mun muka pitäisi keskittyä yhtään mihinkään muuhun?
"Mulla ei oo huomenna treenei, niin me voitais käydä kaupassa ostamassa Suomalaisii ruokii ja sit sä voisit testata niitä?" Joonatan ehdottaa keskeyttäen ajatukseni. Mumisen jotain myöntäväksi vastaukseksi, mutta suuni on liian täynnä, enkä saa edes itse selvää sanoista.
Nielaisen saadakseni suuni tyhjäksi: "Niin siis kuulostaa hyvältä."
"Loistavaa!" Poika hymyili ja voi vittu miten kaunis se hymy oli. En ainakaan ollut jo nyt täysin kusessa siihen, en tietenkään... Minä vain arvostin sen ulkonäköä, tai jotain...
"No mites sun eka koulupäivä meni? ja sori et mä vaan hylkäsin sut sinne..."
"Mulla ei ollut koko päivänä mitään tietoa mitä oli meneillään, koska kukaan ei viitsinyt tulkata mulle", hymähdin muistellen, miten perseestä päivä oli ollut. Joonatan hymyili minulle myötätuntoisesti ja pahoitteli vielä uudelleen, kuinka oli jättänyt minut koululle selviytymään itsekseni.
"Hei ei se haittaa... Mä selvisin elossa ja sain vielä yhden uuden kaverin" vakuuttelin pojalle, sillä vaikka olikin ollut äärimmäisen stressaavaa yrittää löytää yksin takaisin koululta, ei se Joonatanin vika ollut. Ja muutenkin olin onnellinen, että olin tavannut Kamillan. Tyttö vaikutti älyttömän mukavalta ja nyt minun ei tarvitsisi viettää koko huomista yhtä yksin ja yhtä pihalla kuin olin tämän päivän viettänyt.
"Uuden kaverin vai? Joku jonka mä tunnen?" Joonatan alkoi heti utelemaan.
"Mistä mun pitäis tietää tunnetko sä sen vai et?"
"Aa joo... Totta... No sano nyt vaan kuka se on..." Poika hieroi niskaansa nolostuneena ja olin jopa näkevinäni aavistuksen punaista tämän poskilla. Söpöä.
"Kamilla" "Sen nimi on Kamilla"
"Pinkit hiukset, aika erikoinen tyyli, tokalla meidän koulussa?" Joonatan kuvailee. Pojan kuvaus vastaa osuvasti tapaamaani tyttöä joten nyökkään.
"Sama Kamille, uskoisin"
"Ois pitänytkin arvata", poika hymähtää ja avaa sitten lausahdustaan minulle: "Se vaan on tosi sosiaalinen... ja puhuu hyvää englantia, niin en ihmettele, että se tuli puhuun sulle."
"Ja milläs perusteella sä oletat, että se tuli puhuun mulle enkä mä sille", tuhahdan muka loukkaantuneesti. Joonatan vilkaisee minua huvittuneesti.
"No menitkö sä? Puhuun sille?" Joonatan haastaa. Hymy pojan kasvoilla kertoo, että tämä tietää olevansa oikeassa.
Mietin Kamillan ja minun ensitapaamista. Jos tytön selkään törmääminen lasketaan keskustelun avaamiseksi, olin minä se joka sen avasi. Kamilla kuitenkin sanoi ensimmäiset sanat ja oikeastaan hoisi muutenkin koko keskustelun ohjailun.
Päädyn siihen, että ehkä on vain paras olla mainitsematta koko törmäily episodia ja vain myöntyä siihen, että Joonatan oli oikeassa. Ristin käteni eteeni ja pyöräytän silmiäni:
"Ihan miten vaan..."
Joonatan nauraa hyväntuulisesti ja opin että on täysin mahdotonta mököttää tuota naurua kuunnellessa.
Noniin jospa mä en tän jälkeen katois taas lähes vuodeks... Votetkaa ja kommentoikaa niin muistan paremmin jatkaa ja antakaa anteeks et oon ihan ruostees kun en oo kirjottanu tätä niin pitkään aikaan...
Jättäkää ehdotuksii mitä kaikkii suomijuttui näitten pitää tehä, koska mun pää niinku lyö tyhjää...
Kiitos kaikille että luitte
Helmi<3
YOU ARE READING
Mitä Sanoitkaan Jääkiekosta?
Romance"Meillä täällä Suomessa on neljä vuodenaikaa. On kesä, jolloin kuuluisi olla lämmin, yleensä ei ole. Kesäisin sataa vettä, rakeita ja lunta. Sitten on syksy, jolloin kuuluisi sataa vettä, ja niin todella sataa. Syksyn lopulla pitäisi sataa lunta, yl...
