Mitä Sanoitkaan Jääkiekosta?

2.

Ainakaan matkalaukku hihnan- tai mikä se oikealta nimeltään olikaan- löytämisen ei ainakaan pitäisi olla vaikeaa, yritän lohduttaa itseäni tarpoessani vettä valuvana pitkin lentokentän käytävää pitkin. Eipä se oikeastaan lohduta.

Hihna ei ole vielä käynnissä, kun pääsen sen luokse. Tuhahdan turhautuneesti. Kaivan puhelimeni kastuneesta repustani ja rukoilen, ettei se ole hajonnut kastuessaan. Se ei kuitenkaan vielä selviä minulle, sillä matkalaukkuhihna on alkanut pyöriä. Tungen puhelimeni taskuun ja kävelen lähemmäs.

Hihnalle ilmestyy tasaista tahtia uusia matkalaukkuja, mutta mikään niistä ei ole minun. Yksi kerralaan ihmiset häipyvät saatuaan laukkunsa, mutta minun laukkuani ei näy. Naputan hermostuneesti lattiaa valkoisten Vanssieni kärjellä. Olen jo epätoivon partaalla, kun musta matkalaukkuni viimein liukuu hihnalle.

Harpon laukkua kohti, mutta joku helvetin idiootti päättää juuri silloin törmätä minuun. Lennän selälleni märälle lattialle. Kiroan ääneen ja kompuroin pystyyn. Amerikassa joku olisi jo auttanut minut ylös tai ainakin kysynyt olenko kunnossa, mutta suomalaiset eivät tunnu edes harkitsevan auttamistani. Muutamat mulkaisevat minua.

Haistattelen mielessäni paskat kaatajalleni, suomalaisille ja lopulta jopa koko Suomelle. Huikeaa, ensimmäiset puolituntia Suomessa ja vihaan jo koko maata.

Raahaudun lopulta matkalaukkuhihnalle ja nostan aivan liian painavan matkalaukkuni hihnalta. Kiroan tipauttaessani laukun varpailleni. Tänään mikään ei tunnu onnistuvan. Erehdyn varpaitani kirotessa katsomaan valkoisia kenkiäni, jotka ovat saaneet uuden rusehtavan värin. Voihkaisin turhautuneesti.

Lentokentän aulassa kohtaan taas uuden omgelman. Minun pitäisi löytää isäntäperheeni. Kaivan puhelimeni taskusta ja yritän käynnistää sen. Huokaisen helpotuksesta, kun puhelin alkaa käynnistyä, mutta kiroan samalla koko Applen alimpaan helvettiin, koska käynnistymisessä kestää vuosi.

Avaan ensin pin-koodini, jonka jälkeen minun pitäisi löytää se helvetin sähköpostiviesti. Selaan lukemattomia viestejäni, mutta kyseinen viesti ei millään löydy.

Lopulta luovutan ja liu'un seinää pitkin lattialle istumaan. Ohi kulkijat mulkoilevat minua paheksuvasti, pitävät minua varmaan jonain kodittomana.

Toivon, että isäntäperheeni löytäisi minut tästä, koska minulla ei ole mitään toivoa löytää heitä. Toisaalta minun tuurillani jäisin tähän koko vuodeksi.

Ihme kyllä tuurini ei olekaan niin huono kuin ajattelin. Eteeni nimittäin ilmestyy pitkä vaaleahiuksinen mies, joka näyttää noin neljäkymppiseltä. "Hei, oletteko te Cameron Smith?" hän kysyy englanniksi.

Vaikka sukunimeni onkin ärsyttävän yleinen, epäilen hänen tarkoittavan minua. Nyökkään ja kompuroin pystyyn.

"Minä olen Miko Ojala", hän puhuu englantia oudolla aksentilla. Minun on tuskallisen vaikea pitää pokka kuullessani hänen nimensä.

Raahaudun Mikon perässä kohti ulko-ovia. Hän on väkisin halunnut raahata laukkuni, olihan näillä suomalaisilla edes jotain käytöstapoja. Ajattelen tyytyväisesti kunnes tajuan, että minun pitää taas kävellä sateessa.

Astun ulos Mikon auki pitämästä ovesta. Harmaalta taivaalta satavat vesipisarat tipahtelevat märälle asfaltille. Läpi märät kenkäni lotisevat jokaisella askeleella, enkä voi olla säälimättä valkoisia kenkiäni.

Hänen autokseen osoittuu joku kohtalaisen kalliin näköinen musta city-maasturi. Istun äkkiä sisään pakoon sadetta ja jätän Mikon sullomaan matkalaukkuani auton takakonttiin.

Mies kääntää avainta virtalukossa (kertokaa joku mulle onks se virtalukko). Miko ohjaa auton tottuneesti pois lentokentän parkkipaikalta, joka oli säälittävän pieni kuten kaikki muukin lentokentällä.

"Etkös sinä ollut kuusitoista?" hän kysyy hieman takellellen. Englanti ei taida olla hänen vahvin kielensä. "Jep", vastaan jaksamatta keskittyä keskusteluun.

"Ja olet lukion..?" keskeytän hänet ennen kuin hän saa kysymystään loppuun. "Ensimmäsellä luokalla." Hän mumisee jotain, josta en ole varma onko se englantia.

Katselen ikkunasta ulos, mutta sieltä näkyy vain sateinen taivas ja havupuita. Siis helvetti soikoon, miten paljon havupuita täällä on. Havupuitten lisäksi on myös lehtensä pudottaneita lehtipuita, aivan käsittämättömän paljon puita.

"Cameron, Cameron olemme perillä", miehen ääni tunkeutuu uneeni. Säpsähdän hereille ja tajuan nukahtaneeni. Vilkaisen ympärilleni, olen yhä Mikon autossa. Auton omistaja seisoo vieressäni yrittäen herättää minua.

Nousen ylös ehkä turhankin vauhdikkaasti, sillä kumautan pääni auton kattoon. Suustani karkaa muutama kirosana, kun pompin päätäni hieroen ulos autosta.

Päästän äänekkään henkäyksen nähdessäni talon, jonka pihaan olemme pysähtyneet. En voi uskoa, että tulisin asumaan seuraavan vuoden.

Talo on enemmänkin kartano. Siinä on kolme kerrosta, valtava terassi sekä valtavat ikkunat. Olen varma, että tuo talo on omaisuuden arvoinen.

Kapea mukulakivi polku johtaa nurmikentän halki ovelle. Matkalaukun kiskominen pitkin mukulakiviä on ärsyttävää puuhaa, varsinkin kun matkalaukku painaa miljoona kiloa ja kun kivet ovat liukkaita.

Mikon avaaman oven takaa paljastuu, että talo on vähintään yhtä hieno sisältä kuin ulkoa. Se on sisustettu modernisti ja huonekalut sopivat täydellisesti toisiinsa.

Tajuan seisovani typerästi suu auki keskellä eteistä. Suljen nolostuneesti suuni ja otan kengät pois jalasta normaalia sivistyneemmin. Käytän oikein käsiäni niiden pois ottamiseen, enkä vain potki niitä johonkin nurkkaan.

Ripustan jopa vettä valuvan nahkatakkini naulakkoon enkä viskaa sitä lattialle. Ehkä en halua sotkea näin hienoa kotia tai sitten vain haluan antaa itsestäni hyvän vaikutelman, en itsekään osaa sanoa.

"Sinun huoneesi on yläkerrassa, haluatko, että näytän sen sinulle?" Miko on juuri saanut kysyttyä, kun ulkoa alkaa kuulua huutoa.

Ovi pamahtaa auki ja ovensuuhun ilmestyy poika, joka huutaa kurkku suorana jollekin ulkona olevalle. Sitten hän pamauttaa oven kiinni ja kääntyy minuun päin.

Hän näyttää helvetin komealta, vaikka hänen silmänsä punoittavat ja hänen poskillaan on kyynelten jättämät vanat.

Yhtäkkiä tajuan, että luultavasti tuijotan häntä suu auki ja kuola valuen. Rukoilkaamme yhdessä, että jälkimmäinen ei ole totta.

"Ai niin Cameron, tässä on poikani Joonatan."

No niin kertokaa joku mulle mikä matkalaukku hihnan nimi on😋 Mun piti julkasta tää luku joku tunti sitten, Mut meninkin sitten syömään pannareita😂