Vihasuudelmia

Osa 2.

Caleb

Makoilen sängylläni läppäri edessäni, kun ilta-aurinko laskee ja valaisee samalla huoneeni vaaleaa parkettia. Seinilläni on useita Linkin Parkin julisteita, jotka heijastaa valon niin, että hämärä ei muutu pimeäksi. Jalkopäässäni löhöilee pieni kiinanpalatsikoira, joka haukottelee syvään ja sulkee silmänsä tyytyväisenä. Hymyilen hieman ja näpäytän Facebookin auki selaimella. Kukaan kiinnostava ei ole paikalla, joten päätän tyytyä etusivun selailuun ja uusimmat jutut luettuani alan karsia ylimääräisiä ihmisiä kaverilistaltani pois. Poistelen surutta vanhoja puolituttuja ja jotain äidin kaverin kavereita miettien, miksi ikinä edes hyväksyin joitain pyyntöjä, kunnes hiireni pysähtyy yhden nimen kohdalle. Anthony Williams. Nielaisen, profiilia ei ole vieläkään poistettu. Klikkaan sivun auki, näen seinän täynnä "Ikävä"-viestejä ja alan voida pahoin, joten palaan takaisin etusivulleni. Mieleeni palaa muisto, jossa pelasimme pleikkaria aina koulun jälkeen Anthonyn kanssa ja tehtiin pihalla oksista leikkipyssyjä. Hymyilen vähän, kun ovi käy ja koira jaloistani juoksee eteiseen.

"No moikka Haiku!" sisareni Jennan ääni kuuluu huoneeseeni asti. Avaan toiseen välilehteen Youtuben, mutta en edes ehdi etsiä itselleni katseltavaa, kun Jenna kurkkaa huoneeseeni.
"Moi, ootko syönyt?"
"Äh, en oo", mutisen vieläkin vähän ahdistuneena eksymisestäni Anthonyn profiiliin. "Ei oo oikein nälkä, oon tässä vaan miettinyt sitä kaveria..."
"Ai niin, se Anthonyn juttu", Jenna toteaa myötätuntoisesti ja kävelee Haikun kanssa sängylleni halatakseen minua. Meillä on sisareni kanssa tosi hyvät ja läheiset välit. "Ootko miettinyt, että voisit ystävystyä sen Noelin kanssa?"
"No en", myönnän ja rapsutan koiraa vähän.
"Oisit se aikuisempi. Ei kai teillä oo mitään oikeaa syytä vihata toisianne?"
"Niin, ei kai", mutisen lähinnä itsekseni. "No, jos mä laitan sille Facessa viestiä tai jotain, saat mielenrauhan."
"Joo, tee niin", Jenna hymyilee ja menee sitten keittiöön laittamaan itselleen jotain välipalaa.

Olen aikeissa kirjoittaa jo Noelille viestiä, kun äiti huikkaa olohuoneesta että jonkun täytyy viedä Haiku lenkille. Hymähdän ja nappaan koiran fleksiin ennen kuin vedän tennarit jalkaani ja lähden kiertämään läheiselle lenkkipolulle innokas eläin hihnan toisessa päässä. Ulkona on jo hämärää, kello lähenee kuitenkin yhdeksää illalla. Sytytän vaivalloisesti itselleni tupakan, ja kun tungen sytkäriä taskuun,  huomaan miettiväni, että onkohan Noel hereillä vielä. Tiedän missä toinen asuu, olenhan siellä käynyt parikin kertaa Anthonyn pakottamana. Myös Haiku tietää paikan, onhan se jostain ihan ihmeen syystä kiintynyt Dawsonien kissaan, Tundraan. Päätän ottaa suoraan härkää sarvista ja mennä vanhaan tyyliin soittamaan ovikelloa ilman ennakkovaroitusta. Niinpä kun kävelen lopulta tutulle asuinalueelle ja Haiku alkaa vetää kohti tuota ovea, vedän muutamaan otteeseen vielä syvään henkeä ennen kuin avaan rappukäytävän lasioven. Hypin portaat ylöspäin toiseen kerrokseen ja tarkistan vielä kolmesti nimen asunnon ovessa (vaikka tiedän varmasti oven olevan oikea) ennen kuin painan ovikelloa jännittyneenä. Kuulen särisevän äänen asunnon sisältä, samoin kuin lähestyvät askeleet. Ovi avataan ja sen takana mua katsoo hyvin vaalea, hyvin kaunis tyttö.

"Moi Caleb", tyttö vastaa hieman hämmetyneenä. Ehkä ihan aiheesta, onhan se tietysti hieman outoa että oven takana seisoo pikkuveljen niin kutsuttu vihamies yhdeksältä illalla.
"Moi Norah, tota onko Noel kotona tai hereillä tai jotain?" kysyn ja sipaisen tukkaa taaksepäin silmiltäni.
"Joo, on se varmaan, oota hetki", Norah vastaa hymyillen ja kipaisee sitten toisen makuuhuoneen ovelle huutaen pikkuveljensä nimeä.
"Mä oon Liam", kuuluu kyllästynyt ääni huoneesta ja samaan aikaan toinen veljeksistä kävelee olohuoneesta eteiseen päin.
"Mitä musta?" kysyy Noel sitten kunnes kääntää katseensa ovelle ja huomaa minut. Hänen ilmeensä muuttuu jokseenkin nyrpeäksi heti tajuttuaan kuka olen. "Mitä sä täällä teet?"
"Moi vaan sullekin", hymähdän ja pitelen koiraa tiukemmin hihnassa, ettei se ryntäisi kämppään sisälle. "Tulin kysymään että tuutko Anthonyn haudalle."
"Sähän vihaat mua, kuka sut on tänne käskenyt?" Noel oli hyvin epäluuloinen ja tuijotti pistävästi minuun päin.
"Ei kukaan, aattelin vaan että voisin olla se aikuinen meistä ja yrittää edes sopia. Tuutko vai et?" sanon kyllästyneenä ja naputan jalkaa.
"No okei sitten, oikeestaan meinasinkin laittaa sulle viestiä aiemmin", Noel toteaa ja alkaa kiskoa hupparia päälleen. Haiku ynähtelee jaloissani ja syypää siihen viipottaa kovaa vauhtia kohti meitä naukuen. Noel pyörittää silmiään ja nostaa Tundran syliinsä, kantaen sen sitten kauemmas. "Nyt ei ehdi, läski", hän toteaa kissalle ja tulee sitten takaisin eteiseen vetämään kengät vielä jalkaan.

Alkumatka kuluu hieman kiusallisen hiljaisuuden valtaamissa tunnelmissa. Kumpikaan ei keksi mitään sanottavaa, kunhan vaan kävellään hiekkatietä kohti tuttuakin tutumpaa hautausmaata. Se sijaitsee suunnilleen kahden kilometrin päässä meidän asuinalueilta, mutta matka on kyllä ihan käveltävissä, vaikka usein laiskana kuljen sen bussilla. Kerkeän polttaa hiljaisuuden vallitessa kaksi tupakkaa, kolmas jää sytyttämättä, kun vihdoin keksin jotain puhuttavaa.
"Niin sä sanoit, että meinasit laittaa viestiä?" kysyn hiljaa ja kiellän Haikua syömästä jonkun maahan heittämää suklaapatukan käärettä.
"No joo", Noel vastaa hymyillen vähän. "Ajattelin vaan, että nyt kun pahin syyllisyydentunto Anthonyn... kuolemasta on ohi, niin ehkä me voitais haudata sotakirves ja tutustua kunnolla."
"Oon miettinyt samaa, koulussa kukaan mun frendeistä ei oikeen tajua että mitä käyn läpi, kun ei ne tuntenut sitä samalla lailla ku me", vastaan ja luon katseen Noelin silmiin.
"Sama täällä, Liam on ehkä jo vähän kyllästynyt kuulemaan Anthonysta ja näin..." luon katseeni takaisin maahan ja hiekkatielle. Ehkä Noel ei olisikaan mikään hullumpi tyyppi. Ehkä meistä voisi oikeasti tulla hyvät ystävät.