Pyyntö

1

Huusin keuhkojeni pohjasta. Muisto vedestä keuhkoissani oli yhtä elävä kuin tuntemus nykyhetkestä. Miksi olin elossa? Missä Manna, paras ystäväni oli? Oliko hänkin jäänyt henkiin? Huusin lisää ja kyyneleet kihosivat silmiini. Sänkyni ympärille kerääntyi ihmisiä. Monen värisiä hiuksia, steriilit asut. Eräs heistä yritti kaataa kurkkuuni jotain lämmintä nestettä, mutta syljin sen ulos. Hän sanoi että se toisi hyvää oloa ja rauhoittaisi kuohuvia tunteitani. Minua moitittiin sen sylkemisestä. Raajoistani pidettiin kiinni. Joku pyyhki pisaroita päältäni ja joku lähetettiin hakemaan apua.
Minä tarvitsin apua.

Pelkäsin hirveästi. En halunnut enää nukahtaa kertaakaan. Unissani hukuin jatkuvasti uudestaan. Ystäväni avunhuudot kaikuivat korvissani ja tunsin uudelleen ja uudelleen hyppääväni järveen auttamaan häntä. Tunsin Suomen järviveden työntyvän kurkkuuni. Sitten Manna lakkasi huutamasta ja minä aloin huutaa. Alkoholi sumensi mieltäni, enkä nähnyt mannaa missään. Pojat huusivat moottoriveneestä käskien minua uimaan takaisin veneelle, mutten ymmärtänyt. Toinen heistä hyppäsi veteen. Suljin silmäni. Yskin vettä ulos keuhkoistani. Pääni painui veden alle. Miksen voinut pelastaa Mannaa? Osasinhan minä uida, kaikki suomalaiset osasivat.

Kyyneleet kihosivat silmiini, mutta eivät suinkaan valunut poskiani pitkin leualleni, vaan nousivat ilmaan ja leijuivat kehänä pääni ympärillä. Osa naisista ympärilläni kavahti, mutta suurimman osan kasvoilta paistoi ihailu ja kunnioitus. Katselin pisaroiden leijumista. Minusta asia tuntui täysin normaalilta. Aikaisempi pakokauhu oli poissa. Kasvoni sulivat lapsekkaaseen, autuaaseen hymyyn.

"Juo tämä Ruut, se auttaa", aikaisemmin puhunut nainen suostutteli hellällä äänellään. Käänsin katseeni häneen. Nyökkäsin terävästi ja annoin hänen auttaa minua juomaan. Kehooni virtasi lämpöä ja silmäni tuntuivat painavilta. Tiesin, että häälyin nukahtamisen rajoilla. En pelännyt nukahtamista. Keuhkoissani ei enää ollut vettä. Tiesin hänen kuolleen. Sammalsin vielä jotain epämääräistä ja näin ympärilleni kerääntyneiden naisten hymyilevän ja nyökkäilevän toisilleen.

***

"Herra, et saisi olla täällä."
"Sain äidiltä luvan."
"Oletteko nyt aivan varma, herra?"
"Kyllä, kyllä. Ole huoletta Suzette", pitkä tauko ja askelia. "Voinko olla yksin hänen kanssaan?"
"Voit, herra."

Lisää askeleita, hiljainen oven kolahdus. Tiesin jo ennen silmieni avaamista, että huoneeseeni saapunut poika seisoisi sänkyni vierellä. Hän katsoi minua suoraan silmiin. Hänen sinivihreistä silmistään hehkui uteliaisuus. Halusin nousta istumaan ja aloin kammeta itseäni haluamaani asentoon. Poika nojautui minua kohti nostaen toisen polvensa sängylleni. Hänen kätensä tarttuivat olkapäihini. Niitä pitkin kiiri kehooni rauhoittavaa lämpöä ja turvallisuudentunnetta. Huokaisin ihastuneena.

"Hei, älä nouse istumaan. Et saisi kuluttaa voimiasi yhtään enempää kuin on tarpeellista", hän kuiskasi ja lysähdin takaisin selälleni. Nyökkäsin ja tuijotin sänkykatoksen kattoa. Poika huokaisi ja istui sängyn reunalle.

"Olet juuri sellainen kuin odotin", hän sanoi ja kosketti poskeani. Lause kuulosti oudolta korvaani. Värähdin ja hän vetäisi nopeasti kätensä takaisin. Halusin sanoa, ettei olisi tarvinnut.

"Kuka..." sain pihistyksi. Kieleni tuntui hiekkapaperilta kitalakea vasten.

"Ai minä?" poika sanoi. Pudistin päätäni ja osoitin itseäni. Tietenkin halusin tietää, kuka hän oli, mutta ennen sitä halusin tietää, kuka minä itse olin. Tuntui kuin olisin syntynyt aikuistuneeseen kehoon. Tieto oli tallella, osasin lukea sänkyni päätyyn kirjoitetun latinankielisen sananlaskun Alea iacta est, arpa on heitetty, mutten tiennyt miksi tiesin mitä se tarkoitti. En tiennyt omaa nimeäni, en tiennyt missä olin, en tiennyt mistä tulin, ketkä olivat perhettä. Oliko poika veljeni? Olinko saanut aivotärähdyksen?