Mitä jos Tulitähti ei olisi tullut metsään?

Osa 7

Tiikeritähti loikki kohti leiriä mutta pysähtyi äkisti kun hänen sieraimiinsa kantautui heikko veren haju. Hän kääntyi ympäri ja kiiruhti hajun lähdettä kohti. Pian hän näki kaamean näyn. Jokiklaanin naaras kuolleena maassa kaksi pentua vierellään. Pian Myrskyklaanin päällikön silmät havaitsivat toisenkin hahmon, nimittäin Harmaaraidan. Tiikeritähti ei tiennyt kumpi oli pahempaa, kuollut kuningatar vai petturi.
"Kerroppa minulle mitä olet mennyt tekemään." Tiikeritähti sihahti hampaidensa välistä ja tuijotti vapisevaa soturia. "Ne ovat minun pentujani etkä sinä voi koskea niihin." Harmaaraita sai värisevältä ääneltään sihahdettua. "He eivät kuulu Myrskyklaaniin etkä kuulu enää sinäkään! Olen hyvällä tuulella ja annan pentujen elää mutta ensi kerralla." Tiikeritähti murahti ja nosti varoittavasti häntäänsä. Tiikeritähti ei jäänyt katselemaan vaan juoksi takaisin leiriin. Kolli pysähtyi kuin seinään kuullessaan taas oudon kahahduksen. "Paljon riistaa." Hän murahti itsekseen ja jatkoi matkaa. Hän jännitti lihaksensa ja hyppäsi lahon puunrungon yli. Myrskyklaanin leiri häämötti jo. Tiikeritähti tunkeitui sisälle leiriin ja silmäili aukiota. Ketään ei näkynyt missään. Äkkiä Kultakukka astui esiin varjoista. "Me emme enää tottele sinua." Hän maukaisi synkästi surun häivähdys äänessään.