Kristuksen siunaamaton veri

bee

Avasin talon oven ja menin sisää. Mukava talo, samoin omistajansakin. Viikon vakoiltuani sitä naista sain selville et se oli lähös kaheks kuukaudeks matkalle. Talo jäis tyhjillee  ja naapureil oli vara-avain. Niimpä heti seuraavana päivänä sen lähettyy ryntäsin viattomasti hymyillen naapurien ovelle. Esittäydyin sen naisen sisarentyttäreks ja sanoin pyytäväni avainta koska olin luvannu pitää taloo silmällä. Ne ei epäilly hetkeekää.
Talo oli kirjaimellisesti täynnä kaikkee mikä vaa sopi käsitteeseen söpö ja tyttömäinen. Suoraan jostai lasten prinsessakirjasta. Tai sitten jos oltiin taiteellisempia, niin Melanie Martinezin musiikkivideosta. Ei tarvinnu hetkeekää epäillä etteikö talo ois ollu mun tyylinen. Siellä oli söpöys ja tyttömäisyys, mussa vastapainona se synkempi puoli.
Tuntu jotenki siltä et se nainen ois varautunu mun tuloon. Talos oli tismalleen kaikki mitä tarvin, eikä mikää viitannu sen omistajaan. Tuli sellane olo et oisin palannu lapsuutee.
Hassua sinänsä, musta tuntu ekaa kertaa elämäs et joku huolehti musta. Toisaalt, kyl se täti yritti parhaansa mukaan pitää musta huolta sen jälkee ku vanhemmat lähti. Mut se ei tienny mitä oikeesti tarvin. Välil mulla oli huono omatunto sen yksin jättämisestä, mut mun oli pakko mennä. Se oli varmaa ainoo joka ei ollu mun elämästä lähteny. Nyt se kävi toisinpäin.

Miten voi etsiä johtolankoja jos niitä ei ole? Alfredo Ottaviani sanoi kerran, että nykyään melkein kaikki osaavat lukea, mutta vain harvat ajatella.
Hyvä on. Luin tekstin sytkäristä, eli nytkö mun pitäs ajatella sitä? Astetta haastavampi tehtävä.
Mun ei tarvinnu ikin pahemmin ajatella. Mun vanhemmat oli rikkaita sanan täsmällisessä merkityksessä. Kaikki oli valmiina, ja jos jotai puuttu se hankittii äkkii. Alusta asti mä olin ku nukke monien leikkijöiden käsis. Mulla oli rusetit, röyhelöt ja tyllit. Sain aina kaiken mitä pyysin. Ei. Mä en koskaan pyytäny mitää. Kaikki huipentu mun kymmenvuotis synttäreihin. Kaikki oli valmiina, kaikki oli nii viimese päälle ku vaa voi olla. Kukaan ei tullu. Ja ensimmäistä kertaa mä näytit todelliset tunteeni. Mä olin vihanen. Mä sain vanhemmat pelkään mua. Ihan oikeesti. Mä tiiän et ne ois halunnu tehä mulle jotai mut ne ei uskaltanu. Ja juttu oli siinä, et mä en ollu vihane kun kukaa ei tullu. Mä olin vihane kaikesta mistä vaa voi olla vihane. Mä viilsin saksilla lastenhuoneen vaaleenpunaset bambitapetit, revin pehmoleluista täytteet irti, upotin kädet täytekakkuun ja pyyhin ne siihen superkalliiseen röyhelömekkoon. Kukaan ei estäny. Eikä tulis estää ikinä. Mä en ois enää niitten.