Herään yhdeltä yöllä, kun ulkona alkaa sataa kaatamalla ja sade ropisee kovaan ääneen ikkunaani vasten. Ensimmäiseksi kuitenkin mietin ärsyyntyneenä, että miksi minun oli annettu nukkua. Yleensä äitini huutaa raivoissaan minua syömään illallista, muusta hän ei huolehdikaan. Hän tykkää laittaa ruokaa ja varmaan sen takia hän haluaa kaikkien syövän illallista, kun muulloin ei kuulemma ehdi tekemään ruokaa. Kummatkin vanhemmistani työskentelevät perustamassaan yrityksessään, ennen se oli kaunis ravintola, mutta nykyään enemmänkin pahamaineinen baari. Monesti vanhempani ovat tulleet myös itsekin humalassa kotiin ja sammuneet sohvalle. He eivät halua kuulemani mukaan huolehtia meistä enää 15 ikävuoden jälkeen, koska luulevat minun ja Riannan osaavan jo "kaiken". Eli ainoastaan Zeistä he huolehtivat joten kuten. He muistuttavat Zeitä läksyjen teosta, ostavat hänelle ruokaa, tekevät aamiaisen ja soittavat välillä hänelle ja kertovat, jos töissä menee pitkään. Vanhempieni jälkeen mietin Riannaa, miksei hän herättänyt minua, vaikka meidänhän piti viettää mukava ilta. Rianna on huolehtivainen, rauhallinen ja osaa jopa olla välittämättä vanhemmistamme. Hän on periaatteessa kuin toinen äitini.
Päätän lopettaa mietiskelyn ja ottaa asiasta selvää, joten hiippailen ensin Riannan huoneen ovelle ja raotan sitä hieman. Huoneessa on hämärää, muttei pimeää. Raotan ovea lisää ja näen Riannan koskemattoman pedin, mutta kun katson nurkkaan, hän on lyyhistynyt kirjoituspöydän ääreen nukkumaan ja pöytälamppu on jäänyt päälle. Haen viltin ja levitän sen siskoni päälle ja sammutan lampun. Seuraavaksi hiivin alakertaan. Ensimmäiseksi näen keittiön ja samassa huomaan olevani erittäin nälkäinen. Teen nopeasti isosta sämpylästä itselleni voileivän ja sitä samalla syöden suuntaan suoraan olohuoneeseen ja siellä vanhempani ovat vierekkäin sohvalla sammuneena. Arvasin. Isältä valuu ruskeaa kuolaa ja yökkään mielessäni. Palaan takaisin yläkertaan ja käyn vessassa. Pesen myös meikit pois, mutten jaksa kuitenkaan käydä suihkussa. Lähden huoneeseeni ja samassa minulle iskee paniikki läksyjen takia. Olen tehnyt vasta vähän alle puolet huomisen läksyistä, joten alan tekemään niitä vauhdilla. Parin tunnin päästä en vain jaksa enää ja päätän tehdä loput huomisen tunneilla.
"Good morning my beautiful...." Kräks. Käteni työntää herätyskelloni voimalla lattiaan. Nousen pystyyn ja kiroan hetken. No niin. Nyt meni rikki taas yksi herätyskello. Mistä minä revin rahat uuteen? Nytkin minulla on rahaa vain sen verran, että ne riittävät ruokaan. (Tietenkin laskut yms. vanhempani onneksi maksavat vielä, mutteivat ruokaa) Uusia vaatteitakin pitäisi taas ostaa. Minun on pakko hankkia töitä tai... en edes jaksa ajatella. Puen nopeasti vaalean t-paidan ja tummansiniset farkut ja tietenkin nilkkasukat. Laitan meikkivoiteen, puuterin, väriä kulmiini, ripsiväriä ripsiin ja lopuksi sipaisen huuliini punaisen sävyistä huulirasvaa. Muuta en jaksa nyt laittaa kasvoihini. Teen loput aamuhommani ja eteisessä huomaan kellon olevan jo kymmentä minuuttia vaille kahdeksan, mutta onneksi saan Riannalta kyydin kouluun. Koulun pihalla bongaan Alecin isosiskon, joka käy lukion toista vuotta. Valerie on yksin, joten uskallaudun mennä hänen luokseen. -"Moi, tiiäks missä Alec on?" Kysäisen hieman hengästyneenä. Val pudistaa hymyillen päätään ja tajuan lähtä pois. Onneksi huomaan Vivianin istuvan portailla lukemassa kirjaa. Juoksen hänen luokseen nopeasti moikaten ja tartun hänen käteensä vieden tämän sisälle. Hän säikähtää kovasti ensin, mutta sitten seuraa kiltisti perässäni. -"Näitkö?! Mä puhuin Valerielle! Se ei oo koskaan ees vilkaissu muhun, mut nyt se hymyili mulle!" Kerron innoisani hänelle. Vivia pyöräyttää silmiään ja sanoo:-"Eihän se oo huomannu sua, ku et oo ees menny puhumaan sille, tyhmä. Mä en ymmärrä miks sä ihailet sitä nii kovasti." Kohautan olkiani. Oikeasti ihailen häntä hänen kauneudensa ja älykkyydensä takia. Toisaalta haluaisin olla hänen ystävänsäkin, mutta en vain hänen takiaan, vaan pääsisin myös lähelle hänen erittäin komeaa veljeään Aaronia. Tuntimme alkaa ja hiissaudun kuuntelemaan opettajan tylsää luentoa. Koko päivän olen ihan eri maailmoissa. En edes jaksa kuunnella Seriinan intoilua ja kertomista Alecista ja eilisen tapahtumista. Yleensä olen kaveriporukkani äänekkäin tyyyppi, jota ei välillä kukaan jaksaisi edes kuunnella.
Pääsen vasta neljältä kotiin ja olen hirveän väsynyt. Laahustan bussipysäkiltä kotiin ja olen juuri ohittamassa metsän laidan, kunnes kuulen korvia vihlovan kirkaisun. Hätkähdän ja käännyn katsomaan sivullani olevaa metsää. Seison jähmettyneenä katsellen metsää varmaa kymmenen minuuttia, mutta mitään ei enää kuulu ja eikä näy. Samassa näen jonkun tulevan metsästä nopeasti juosten ja äänekkäästi henkeä haukkoen. Kun olio tulee lähemmäs, säikähdän ja lähden kävelemään ripeästi kotiani kohti, silti samalla katsoen metsään. Metsästä tuleva olio onkin ihminen ja hänellä on vaaleat, lyhyet ja erittäin sotkuiset hiukset, joissa näyttäisi olevan verta, mutten tajua sitä heti. Kun tyttö tulee lähemmäs, hän on yltä päältä veressä. Hän juoksee nopeasti ohitseni tien toisella puolella olevaan pieneen metsään ja huutaa: -"Juokse!" Samassa tunnistan hänet. Hän on Valerie. Järkytyn, enkä saa jalkojani liikkumaan, kunnes näen mustan ison olion juoksevan jopa nopeammin kuin Valerie metsästä muristen. Vasta sitten lähden juoksemaan. Juoksen niin lujaa kuin pystyn. En edes katso taakseni. Reppu hidastaa kuitenkin minua vähän, joten otan sen nokkelasti selästäni ja liu'utan sen käsivarrelleni. Näen jo kotini. Olen kohta ovella. Ovi on lukossa. Hitto. Näprään avaimet käsiini ja avaan oven kömpelösti, mutta nopeasti. Rymähdän sisälle, juoksen yläkertaan jo hieman itkien. Avaan huoneeni oven ja juoksen sängyn viereen. Lysähdän lattialle ja itken paniikkiani pois.
Olen sokissa. Oveni aukeaa ja pelästyn vielä enemmän, mutta onneksi siskoni Rianna tulee ihmeissään huoneeseeni. Kerron hänelle kaiken ja hän vain sanoo:-"Olet väsynyt. Näit omiasi. Val on varmasti kunnossa. Et sattunut vaikka nukahtamaan bussissa?" Hän tekee minulle ruokaa samalla, kun olen pedissäni nukkumassa. Olen rauhoittunut jo jonkin verran, mutta uskon näkemäni olevan totta. Vaikka Rianna sanoisi mitä, tiedän mitä näin. Rianna saapuu huoneeseeni parin tunnin päästä lämmin ruoka lautasella ja herättää minut. Samalla kun syön, siskoni lohduttaa minua vielä lisää. Mutta se ei auta.
Oops! Questa immagine non segue le nostre linee guida sui contenuti. Per continuare la pubblicazione, provare a rimuoverlo o caricare un altro.
Tämän luvun lopussa taas näette Riannan kuvan. Hän on 18-vuotias ja käy lukion kolmatta luokkaa. Hän on myös Zean sisko.
//Kiitos kun luit! Mielipiteitä saa kertoa! Onko tää tarina liian sekava vai iha hyvä? Ja jos löytyy kirjoitusvirheitä, mulle saa huikata niistä.
