Lasinpuhaltajan poika

III Antikvariaatti osa 1

Viikko kului enkä enää nähnyt Oscaria tai kahvimiestä missään. Oscar oli luonnollisesti palannut maanantaiksi takaisin kasarmille Upinniemeen ja lasikauppa ei kuulunut alueeseen, johon minun kuului jakaa postia.

Huvittavaa mutta totta, en saanut kahvimiestä millään mielestäni. Toisaalta Maarianhaminan piirit olivat niin pienet, että jos häntä ei ollut näkynyt viikkoon, hän todennäköisesti vältteli minua henkensä edestä peläten joutuvansa uuden kahvihyökkäyksen kohteeksi. En siis todennäköisesti tulisi näkemään häntä enää, joten yritin parhaani mukaan lakata ajattelemasta tuota varsin komeaa miesyksilöä.

Eräänä kesäkuisena perjantaina noin kaksi viikkoa tapahtuneen jälkeen päädyin Maarianhaminan antikvariaattiin etsimään itselleni iltalukemista.

Katselin keskittyneesti, jos hyllystä löytyisi ensimmäinen painos Tove Janssonin Kesäkirjasta, antaen sormieni lipua verkkaisesti kirjojen selkien yli etsiessäni kyseistä teosta. Olin juuri luovuttamassa etsinnöissäni ja palaamassa isoäidin asunnolle, kun aivan läheltä takaani kuului syvä ääni: "Sitä sanotaan, että kirjoissa on kaikkien menneitten aikojen sielu."

Käännyin hätkähtäen ympäri ja löysin itseni tuijottamasta virnuilevaa kahvimiestä suoraan silmiin.

"Eliel Sjögren", hän esittäytyi ja ojensi minulle päivettyneen kätensä. "Maj Fagerlund", vastasin ja tartuin hänen käteensä. Kättelimme ja olin jo vetämässä kättäni irti, mutta hän ei irrottanut otettaan siitä. "Vai että Fagerlund, mikä sattuma", mies totesi kulmiaan kohottaen. "Mitä tarkoitat?" tuhahdin epäilevästi. "Oletko sattumoisin sukua Saimi Fagerlundille?" Eliel kysyi minulta. Loin häneen kummastuneen katseen. "Olen hyvinkin. Hän on isoäitini", vastasin ja ihmettelin, mistä tuo mies tiesi isoäitini, vaikkei tämä ollut enää vuosikymmeniin asunut Ahvenanmaalla.

Elielin kasvot kirkastuivat. "Haluatko siinä tapauksessa nähdä jotain todella mielenkiintoista? Seuraa minua", hän kysyi hymyillen leveästi ja lähti verkkaisesti kävelemään ulos antikvariaatista odottamatta vastaustani. Hänen itsevarmuutensa ja itsetyytyväinem äänensävynsä ärsyttivät minua, joten jäin hetkeksi seisomaan paikoilleni ja punnitsemaan vaihtoehtojani. Lopulta päätin kuitenkin edes kerran elämässäni olla spontaani. Niinpä pyöräytin silmiäni ja  huusin hänen peräänsä: "Odota!"

* * * *

Kuljimme vehreän Norra Esplanadenin läpi. Torggatanilla Eliel kaivoi farkkutakkinsa taskusta tupakka-askin ja sytytti yhden savukkeen suupieleensä. Tarjotessaan minullekin yhtä kieltäydyin kohteliaasti kunniasta. "Kai tajuat että tuossa tavarassa ei ole mitään muuta kuin karsinogeenejä jotka saavat sinut heittämään veivisi paljon aikaisemmin kuin olisi pakko", hymähdin hänelle hymyillen vinosti. "Älä tuu siihen droppaa mun tunnelmaa, poltan muutenkin vain kauniiden naisten seurassa näyttääkseni coolilta", hän tokaisi vitsikkäästi. Menin hiukan hämilleni hänen kehuistaan mutta onnistuin silti naurahtamaan. Eliel ei tainnut sittenkään olla mikään hyödytön riemuidiootti, hänessä oli jotain aivan ainutlaatuista.

En tiennyt mitä se oli, mutta se suorastaan loisti hänestä.

"Huono taktiikka, koska saat keuhkosyövän siinä samalla. Opettelisit vaikka soittamaan pianoa, se saa kenen tahansa lämpenemään", huomautin nauraen edelleen.

"Itse asiassa osaan jo soittaa, saat siis joskus kuulla", Eliel huomautti iskien silmää. Pyöräytin silmiäni hänelle huvittuneena.

Saavuimme Sjögrenin lasikaupan eteen. Eliel marssi ovesta sisään ensin, minä hieman arastellen hänen vanavedessään. Hän johdatti minut putiikin läpi kassatiskille. Antiikkisen kassakoneen vieressä seisoi kasa vähintään yhtä antiikkisia kirjoja, joiden kankaiset selkämykset olivat jo selkeästi nähneet parhaat päivänsä.

Katsoin kirjapinon ylimmäistä opusta ällistyneenä ja vahvat déjà-vu efektit iskivät tajuntaani. Tuo ruskeakantinen valtava kirja näytti etäisesti tutulta ja olin varma, että olin nähnyt sen kerran ennenkin.