Jos se olisi Maj Fagerlundista itsestään kiinni, hän ei enää koskaan rakastuisi.
Juuri 18 vuotta täyttänyt nuori nainen on paennut sydänsuruja kesäiselle Ahvenanmaalle, josta hänen isoäitinsä on kotoisin. Maj olettaa alkavasta kesästä tulevan yhtä p...
Kesä oli mennyt menojaan ja minun oli aika hyvästellä saaristo jälleen. Olin ollut kesätöissä jo toista kesää Ahvenanmaalla, mutta nyt oli tullut aika palata takaisin Turkuun aloittamaan opintoni valtiotieteellisessä. Uudet seikkailut fuksina siis odottivat minua, ajattelin pakatessani haikeana matkalaukkuun tavaroitani, jotka tuoksuivat vielä aavistuksen kesältä.
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
Puhelimeni alkoi soida äänekkäästi keittiön pöydällä. Isoäidin laiva oli saapunut Maarianhaminaan.
* * *
Saimi Fagerlund seisoi keskellä Västerhamnin satamaa ja hymyili leveästi nähdessään minut. Hän oli joutunut lonkkaleikkaukseen vuosi sitten, eikä toipuessaan ollut halunnut matkustella, mutta nyt tunsi voimiensa taas palautuneen ja oli suostunut tulemaan käymään Maarianhaminassa. "Pitkästä aikaa", hän sanoi hymyä äänessään kun halasimme pitkään. "Jos pystyt kävelemään niin voimme mennä lukutilaisuuteen kävellen", ehdotin hänelle. "Tottahan toki, minulla on niin pirteä olo että voisin juosta vaikka maratonin. Kerros nyt vielä, mikä tämä sinun tilaisuutesi olikaan?" isoäiti kysyi ja nappasi minut käsikynkkään kanssaan. "Eräs minulle hyvin tärkeä ihminen on julkaissut kirjan ja järjestää tänään lukutilaisuuden romaanistaan", selitin isoäidille, joka kuunteli tarkkaavaisena. "Ahaa, kuulostaa lupaavalta", isoäiti kuittasi ja seurasi minua hyväntuulisena vehreän Maarianhaminan läpi.
Hän ei epäillyt mitään, ei ainakaan ennen kuin saavuimme Sjögrenin lasitaidekaupan eteen. Elielin esikoisromaani oli ollut valtava menestys ja Sjögrenin lasitaidekauppa oli yksi romaanin tapahtumapaikoista, minkä seurauksena liikkeestä oli tullut varsinainen turistikohde.
Isoäiti pysähtyi syvästi yllättyneenä Sjögrenien putiikin eteen. "Mennäänkö sisälle? Siellä näyttää olevan jo nyt aikamoinen tungos, joten minun puolestani voimme olla menemättäkin", kysyin varovasti isoäidiltä, antaen hänelle vielä mahdollisuuden perääntyä, jos tuo paikka ahdistaisi häntä liikaa. Saimi oli valahtanut kalpeaksi, mutta toivuttuaan ensijärkytyksestä hän kuitenkin nosti katseensa ja totesi reippaasti: "Mennään vain, mutta mene sinä edeltä."
* * *
Sjögrenin lasitaidekaupalla oli alkanut mennä Elielin romaanin julkaisemisen jälkeen loistokkaasti, vielä paremmin kuin koskaan ennen. Entisestä unohdetusta putiikista oli tullut kaikkien tuntema liike ja suosio oli noussut reippaasti varsinkin sen jälkeen, kun Helsingin Sanomat oli ylistänyt Sjögrenien omaleimaisella tyylillä luotuja lasisia riikinkukkoja ja krookuksia kokonaisen aukeaman kokoisessa jutussa.
Eliel ja Johan Sjögren seisoivat palvelemassa asiakkaita sekä ihailijoita lasikaupan kassan takana ja vanhempi heistä kohotti sattumalta kasvojaan juuri astuessamme sisään. Hänen katseensa kohtasi isoäitini katseen ja he molemmat jähmettyivät paikoilleen, kuin olisivat havainneet aaveen keskellä kirkasta päivää. He eivät olleet nähneet toisiaan lähes kuuteenkymmeneen vuoteen, mutta tunnistivat siitä huolimatta toisensa välittömästi.
Vanhukset tuijottivat toisiaan mykkinä hämmennyksestä.
"Isoäiti, sinun kuuluisi saada tämä kirje. Se on herra Sjögreniltä. Löysin sen avaamattomana erään vanhan kasviosi välistä", totesin varovasti ja sujautin hellästi rakkauskirjeen isoäidin käteen. Hän avasi sen vapisevin käsin, luki hitaasti ja kuulin hänen hengityksensä muuttuvan raskaaksi. "Saimi, sinä et siis koskaan saanutkaan kirjettäni. Sinä et tiennyt, etten minä koskaan mennyt naimisiin neiti af Segerstadin kanssa", Johan Sjögren henkäisi hiljaa ja käveli tiskin takaa entisen rakkaansa tärisevän ruumiin eteen.
Isoäiti purskahti itkuun.
"Sinä sittenkin rakastit minua", hän sopersi kyyneliensä lomasta ja silloin Johan Sjögren sulki isoäitini syleilyynsä.
Tunsin Elielin katselevan minua.
Hivuttauduin hänen viereensä putiikin väkijoukon läpi, josta osa kuivaili liikuttuneena silmiään päästyään todistamaan isovanhempiemme tunteikasta jälleennäkemistä. "En ole nähnyt isoisää kertaakaan noin onnellisena sen jälkeen, kun isoäitini menehtyi", Eliel totesi mietteliäänä. "He tosiaan näyttävät hyvin onnellisilta", vastasin hänelle hymyillen. "Niin, ja seuraavaksi on meidän vuoromme", Eliel jatkoi matalalla äänellä viitaten siihen, kuinka hän tulevana syyskuuna pääsisi muuttamaan yksiöön Turkuun ja hankala kaukosuhteemme muuttuisi viimeinkin normaaliksi parisuhteeksi. Kahvimies tarttui käteeni vetäen minut rintaansa vasten.
Kun olimme vaihtaneet suukon Elielin kanssa, käännyin jälleen katsomaan isoäitiäni. Niin paljon kuin hän olikin isoisääni rakastanut kun tämä vielä eli, ei isoäiti ollut koskaan katsonut tätä niin kuin hän nyt katsoi Johan Sjögreniä. Saimin silmät suorastaan säkenöivät hellyyttä, joka kumpusi jostain kaukaa aikojen takaa.
Kuinka kauas toisistaan elämä olikaan heidät repinyt yhden ainoan onnettoman sattuman takia, ja kuinka erilaisia heidän elämänsä olisivatkaan olleet, jos isoäiti olisi melkein kuusikymmentä vuotta sitten saanut Johanin kirjeen käsiinsä. Mutta se ei näyttänyt haittaavan kumpaakaan heistä enää, sillä nyt he olivat vihdoin yhdessä.
Ohikiitävän hetken näytti siltä, kuin nuo kaksi ihmistä olisivat saaneet nuoruutensa takaisin.
