Lasinpuhaltajan poika

IX Villa Fagerlund

Aurinko oli jo matalla ja värjäsi maailman kullankeltaiseksi ympärilläni. Kävelin verkkaisesti kohti vehreän Styrsön saaren lounaiskärkeä Maarianhaminasta etelään, jossa Sven oli kertonut isoäitini entisen kodin sijainneen. Jossain kaukana kuului vaimeita sirkuksen ääniä. Pierre ja mulkvistileijona varmaankin esiintyivät tänä iltana.

Jos minulla olisi ollut parempi kuulo, olisin varmaankin myös kuullut, kuinka Britt-Marie taputti ylpeänä Pierrelle katsomossa, tai kuinka joku onneton tenava kaatoi vahingossa popcorninsa Göranin päälle minuutteja myöhemmin.

Kuulisin, kuinka Jan Eriksson karjaisisi riemusta Kastelholman linnan varjossa, sillä olisi juuri keksinyt toimivan juonenkäänteen uutta elokuvaansa varten.

Kuulisin, kuinka Sven Häggblom nyyhkäisisi liikuttuneena muistellessaan kesää -53, kun näki parhaan ystävänsä viimeistä kertaa.

Kuulisin Elielin viheltelevän hiljaa, kun hän ajatteli minua Sjögrenin lasitaidekaupassa, jonne oli jäänyt auttamaan isoisäänsä täksi illaksi.

* * *

Vanhan raunioituneen Villa Fagerlundin jäänteet seisoivat vihreän kasvillisuuden valtaamalla rantatontilla ja katselivat ylväinä merelle päin. Tulipalo ei ollut antanut armoa huvilalle pistettyään paikalla ranttaliksi lähes 60 vuotta sitten: entisestä Villa Fagerlundista olivat säilyneet vain perustukset. Laaja piha niiden ympärillä oli puolen vuosisadan aikana kasvanut lähes umpeen, mutta huokui silti kaikessa villiintyneisyydessään ihmeellistä kauneutta.

Kiersin suuren syreenipensaan ja löysin sen takaa vanhat kiviportaat, jotka johtivat pihan halki paikalle, jossa oli sammaloituneista perustuksista päätellen kauan sitten seissyt kaunis Fagerlundien pitsihuvila. "Tästä hän on kerran kulkenut sisään", ajattelin, nousin muutaman askelman kivijalan reunalla ja istahdin mietteliäänä kiviselle tasanteelle,  joka oli ennen ollut etelään antava veranta.

"Ja tässä verannalla isoäiti on varmaankin istunut kesäisin lukemassa Agatha Christien romaaneita auringossa", mutisin itsekseni ja katselin merelle, joka kimalteli edessäni ilta-auringossa. Koko tämä paikka kuitenkin herätti minussa syvää haikeutta. Isoäiti oli aina puhunut lämmöllä vuosistaan Ahvenanmaalla, joten tämä oli ollut hänelle onnellinen paikka onnellisena aikana, kun hänellä oli vielä ollut koko elämä edessään. Nyt muistona tuosta ajasta olivat jäljellä enää vain Villa Fagerlundin rapistuneet perustukset.

Käännyin katsomaan taakseni ja huomasin rinteessä selkäni takana valkoisen huvimajan, joka oli osittain piilossa rehevien omenapuiden takana. Pomppasin pystyyn, sillä muita rakennuksia ei puistossa näkynyt; huvimajan täytyi siis olla paikka, jonne tulipalosta pelastetut tavarat oli aikoinaan koottu.

*    *    *

Ränsistyneen huvimajan ovi ei ollut lukossa. Jo sen ikkunoiden läpi harmikseni huomasin, että huvimaja oli tyhjillään, mutta avasin silti sen valkoiseksi maalatun oven ja kuljin varovasti sisään.

Huvimajan lattia narisi allani, kun kiersin sen hitaasti etsien johtolankoja. Kulkiessani eteenpäin yksi valkoiseksi maalattu lankku narahti kuitenkin enemmän kuin kollegansa. Eikä edes narahtanut, lankku suorastaan heilui askeleeni alla. Puu toki eli ikääntyessään, mutta lankku tuntui muihin verrattuna siltä, ettei sitä oltu alun perinkään kiinnitetty kunnolla, mikä kiinnitti huomioni.

Kumarruin alas ja kokeilin liikuttaa sitä sormenpäilläni. Hengähdin syvään innosta, kun lankku nousi helposti paikoiltaan ja sen alta paljastui vuosikymmeniä piilossa ollut, aikaa nähnyt kirja.

Ensimmäisen sivun käsialasta tunsin heti, kenelle esine oli kuulunut. Se oli isoäidin muistikirja.

Selasin sitä lähes vapisevin käsin. Isoäiti oli pitänyt päiväkirjaa sivujen ylälaidassa olevista päivämääristä päätellen vuosia. En halunnut lukea hänen yksityisiä tekstejään yhtään enempää kuin oli välttämätöntä, joten selasin päivämäärissä kesään -53 ja aloin jännittyneenä silmäilemään läpi hänen päiväkirjamerkintöjään tuolta kesältä. Johan mainittiin useaan kertaan, mutta ei hänen sukunimeään.

Ja silloin minä löysin sen; kirjoituksen, joka oli päivätty 2. heinäkuuta 1953.

En voi uskoa onneani todeksi. Johan sanoi eilen, että hän on minun jos vain niin haluan. En olisi koskaan osannut edes haaveilla, että hänenkaltaisensa mies voisi rakastaa minua. Mutta niin tässä vain on päässyt käymään ja se saa minut valtavan onnelliseksi. Hänen perheensä painostaa häntä kosimaan erästä hienostelevaa neiti af Segerstadia, mutta eilen hän sanoi minulle, että haluaisi mennä naimisiin ainoastaan rakkaudesta ja siksi haluaisi karata kanssani jonnekin kauas täältä, jossa voisimme vihdoin saada toisemme kokonaan. Ajatella, ehkä minusta siis tulee vielä jonain päivänä Saimi Sjögren, lasinpuhaltajan vaimo.

"Elielin isoisä", kuiskasin ääneen.