Aina ja Ikuisesti

7. Ajankääntäjä

Aamut valkenivat aina liian nopeasti. Minä inhosin niitä. Tiesin, että minun piti nousta, pukeutua, syödä aamiainen ja esittää, että kaikki oli hyvin. Vaikkei mikään ollut hyvin.

Huokaisin syvään ja vedin narusta, joka roikkui sänkyni vieressä. Sekin tuntui välillä melkein mahdottomalle tehtävälle, nostaa käsivarsi ylös ja tarttua silkkiseen naruun kiinni. Elämästäni oli tullut mahdotonta, vaikka yritinkin pitää sen koossa hinnalla millä hyvänsä.

Hetken päästä Desmond käveli huoneeseeni koputtamatta. Hänestä oli tullut omituisen koppava, hän ei ollut enää niin ystävällinen kuin ennen, mutta en edes odottanut hänen olevan kiltti minulle. En tarvinnut ystäviä, en ketään. Oli helppoa olla vain yksin, kun ei tarvinnut huolehtia kenestäkään muusta, kun ei tarvinnut ajatella ketään muuta. Mutta silti tunsin omituista tyhjyyttä, kun minulla ei ollut enää ketään, ei ketään jota odottaa, ei ketään jonka kanssa viettää aikaani.

Ajatuksissani oli koko ajan hän, tuo typerä ihminen, joka oli vienyt minun sydämeni mukanaan hautaansa.

– Aha. Eli taas tällainen aamu, Desmond sanoi turhautuneena ja käveli ikkunoiden luokse, joiden verhot hän riuhtoi tarpettoman voimakkaasti auki.

– Keltaisessa huoneessa on joku tyttö, huomautin väsyneenä, - voitko hoitaa hänet pois sieltä ennen kuin nousen?

Sanani vaikuttivat Desmondiin rajusti, hän kalpeni hetkessä, hänen silmänsä kapenivat viiruiksi ja huulet vetäytyivät pelkiksi viivoiksi. Hän tuijotti minua kuin olisin ollut hänen pahin vihamiehensä ja kai minä olinkin. En ollut nähnyt hänen kasvoillaan pitkään aikaan hymyä, hän ei ollut sanonut minulle mitään ystävällistä. Ehkä hänkin oli alkanut vihaamaan minua niin kuin muut vihasivat.

– Nytkö olet jo unohtanut hänet? hän kysyi puristaen käsiään nyrkkiin.

– En ole, mutisin ja se oli totta.

Edellisenä päivänä joku tyttö oli puolihumalassa tarttunut kiinni minuun tanssiaisten jälkeen. Hän oli yrittänyt tehdä minuun vaikutusta ja monet olivat nähneet hänet kiinni minussa. En voinut muuta kuin viedä hänet huoneeseeni, jossa juotin hänelle uutetta, joka sai hänet nukkumaan. Sen pituinen se, päiväni hurmurina olivat ohitse, koska kukaan ei voinut korvata sitä yhtä naista, joka pyöri koko ajan mielessäni, kiduttaen minua.

– Miten sitten pystyt...

– En tehnyt sen naisen kanssa mitään, keskeytin Desmondin lauseen turhautuneena.

En tiennyt miksi koin tarpeelliseksi kertoa totuuden Desmondille, olisi ollut parempi että hän olisi vain pitänyt minua sydämettömänä.

– Mitä hän sitten tekee keltaisessa huoneessa? hän uteli silmät salamoiden.

– Minä annoin hänelle uniuutetta ja jätin sinne, kerroin ja sain ystäväni hiljaiseksi.

Desmond katsoi minua hämmentyneenä, hän räpytteli silmiään hetken aikaa ennen kuin hän naurahti kylmästi.

– Sinä olet uskomaton. Haluat, että kaikki luulevat sinun olevan tunteeton ja kylmä hallitsija, joka...

– Minä olin sellainen! karjaisin niin kovaa, että kurkkuuni sattui, – mutta sitten hän tuli ja pilasi kaiken! Hän vietteli minut ja sai minut muuttumaan! Enkä minä halunnut muuttua! Hän tuhosi minut täysin! Katso nyt minua! Mikä minä olen! En mitään! En yhtään mitään! Ja se kaikki on hänen syytään! raivosin, enkä edes tiennyt miksi.

Minä vain tunsin äärimmäistä vihaa itseäni ja häntä kohtaan. En jaksanut tätä kamppailua, joka näännytti minut puolikuoliaaksi.

– Mikään ei ole hänen syytänsä, Desmond sihisi, - sinä itse tuhosit itsesi! Elle rakasti sinua koko sydämestään! Sinä rikoit hänen sydämensä, sinä paiskasit hänet kylmään vankityrmään ja annoit kitua ennen kuin hän kohtasi tuomionsa!