Aina ja Ikuisesti on jatko-osa Kolmen Kuun Valtakunta tarinalle. Tätä kirjaa ei voi lukea ilman, että on lukenut ensimmäisen osan!
~Minä pelkäsin. Pelkäsin enemmän kuin koskaan ennen. Pelkäsin kiveä, joka nökötti muiden kivien vierellä. Se oli niin...
¡Ay! Esta imagen no sigue nuestras pautas de contenido. Para continuar la publicación, intente quitarla o subir otra.
Gabriel
Oli rauhallista. Mielessäni oli hiljaista. Ei enää tuskaa, ei huolia, ei surua. Se oli outo tunne, hyvin outo. En ollut tottunut tällaiseen tilaan, jossa minun ei tarvinnut olla vihainen koko ajan. Olin aina ollut täynnä pahuutta, joka kumpusi sisältäni tuhoten monien elämän. Kuinka monia onnettomia sieluja olinkaan tuominnut kuolemaan? Kuinka monta elämää olin päättänyt, tajuamatta tekojeni seurauksia. Olin ollut julma olento. Pahempi kuin kukaan muu.
En käsittänyt sitä, että olin nyt onnellinen, oikeasti onnellinen. Sydämeni oli täynnä rakkautta, joka sai minut hymyilemään päivittäin. Se oli uutta minulle, kuninkaalle joka pelkäsi omia hymykuoppiaan.
Hymähdin itsekseni. Avasin silmäni hitaasti, oli yö. Kuiden valot soljuivat huoneeseen ikkunaverhojen välistä, luoden ympärillemme kauniin tunnelman. Siirsin katseeni kainalossani nukkuvaan Elleen. Hän oli käpertynyt viereeni, tuhisten hiljaa unissaan.
Hänen hiuksensa olivat letillä, josta hapsotti hiussuortuvia. Hänen enkelimäiset kasvonsa olivat levolliset kuin hän olisi nähnyt mitä kauneinta unta. Hänen huulensa olivat hieman raollaan ja aina silloin tällöin hän hymähteli ääneen.
Minä hymyilin. Se oli hölmöä kuinka yksi ihminen muutti elämäni täysin. Hän käänsi maailmani ylösalaisin. Hän oli maailmani, minun kuningattareni. Pikku ihmiseni.
Painoin suudelman hänen otsalleen ja vedin hänet vieläkin lähemmäksi itseäni. Halusin tuntea hänen kehonsa lämmön omaani vasten, vasta silloin ymmärsin että tämä oli todellakin totta. Hän oli siinä minun kanssani, ja pysyisi vierelläni niin kauan kunnes kuolema erottaisi meidät.
Mutta minun piti olla varovainen. Olin nähnyt sen voiman, joka oli kätkössä hänen sisällään. Vaikka hänen täysiverisen voimansa oli lukittu, silti hän oli saanut isältään tarpeeksi voimia, jotka pystyisivät tuhoamaan minut, tai koko valtakunnan. Onneksi hänen inhimillisyytensä vaikutti hieman häneen, rauhoittaen hänen voimiaan, mutta se ei kuitenkaan ollut tarpeeksi. Hän oli liian voimakas, liian rauhaton sielu.
Elle ei osannut hallita itseään. Hän ei tiennyt mihin hän pystyisi, jos hänen kaikki voimansa riistäytyisivät vapaaksi. Hän oli voimakkaampi kuin minä, voimakkaampi kuin yksikään olento jonka olin kohdannut.
Osa tästä oli tietysti oma vikani. Olin antanut hänelle vertani, mutta tarkoitukseni oli pelastaa hänet, ei luoda uutta hirviötä tilalleni.
En halunnut Ellen muuttuvan koskaan samanlaiseksi kuin mitä minä olin ollut. En halunnut hänen tappavan keijua, koska tiesin että siitä tulisi liian helppoa hänelle. Hän oli tappanut jo yhden kerran, toinen kerta olisi helpompi, kolmas vielä helpompi. Neljäs kerta ei välttämättä tuntuisi enää missään ja lopulta hän ei enää tietäisi milloin, miten hän muuttui.
Minä olin itse kokenut saman. Olin ollut kiltti prinssi ja muuttunut lyhyessä ajassa murhanhimoiseksi kuninkaaksi. En koskaan antaisi niin tapahtua minun sielunkumppanilleni. En koskaan antaisi Ellen vajota niin alas kuin olin itse vajonnut.
